Kuva: Carl Bergman
Liikutaan linjalla Kabul – Kiova – Helsinki. Kirja on nimeltään Kauneuksien lokikirja. Lokikirjan pitäjä Elina Hirvonen kokoaa kasoittain kirjoja aiheesta trauma, väkivalta, mieli ja sota. Lapsuuden päiväkirjat ja nykyinen uutisvirta sekoittuvat toisiinsa. Ihmishenkiä vievä ilmastonmuutos on tässä ja nyt, konflikteissa kuolleiden määrä on kolminkertaistunut.
Lokikirjan pitäjä kertoo, ettei voinut kuvitella kirjoittavansa mitään lapsiin kohdistuvasta välivallasta. Kunnes jokin muuttui. Uutiskuvissa vanhemmat olivat tulvan keskellä lapset sylissä sekä videoissa sotilaat ampuivat lapsia lähietäisyydeltä. Entä voiko kaksitoistavuotias ampua kolme luokkatoveriaan?
Miten maailman voi kokea eri tavoin riippuen siitä missä on. Miten hienoa kävellä tuuli hiuksissa, katsoa lapsia, vaihtaa reittiä ja eksyä pelkäämättä mihin päätyy. Tuiki tavallinen kävely arkisessa Helsingissä voi tosiaan tuntua taianomaiselta, jos on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Afganistanissa. Hän toivoi kaikille afganistanilaisille naisille kokemuksen kävellä kadulla vapaasti.
Miten lapsi kokee väkivallan elämässä sota-alueella, jossa vaara on lähellä koko ajan. Mieleen nousee kuva lapsisotilaasta, jolla on toisessa kädessä pehmonalle, toisessa itsensä kokoinen rynnäkkökivääri.
Hirvonen pitää yhteyttä Kabuliin, josta naiset lähettävät hänelle viestejä ja kännykkävideoita. Hän on tekemässä dokumenttia Helsingissä asuvan afganistanilaisen elokuvantekijän Shakiba Adilin kanssa. Kabulissa tytöt ja naiset pelkäävät. He rakastavat opiskelua, lukemista, kirjoittamista ja korkokenkiä. He vihaavat sitä mustaa vaatetta, joka paljastaa vain silmät. Ennen talebanit nappasivat tyttöjä kaduilta, nyt he pidättävät heitä myös kodeista. He pelkäävät rautaporttien kolahduksia.
Taleban on ollut vallassa vuodesta 2021. Tuolloin tytöt ovat polttaneet koulutodistuksensa, kätkeneet kirjat, meikit ja urheilupalkinnot. Muutamat ovat masentuneet ja hypänneet auton alle. Jotkut on pakotettu naimisiin.
He pitävät salaista lukupiiriä ja lukemisena heillä on Anne Frankin päiväkirja. ”Tunteita ei voi tukahduttaa, haluaisin pyöräillä, tanssia, viheltää, nähdä maailmaa, tuntea olevani nuori ja vapaa”. Juutalaistyttö 1940-luvun Amsterdamissa kirjoittaa sanasta sanaan sen mitä afganistanilaistyttö 2020-luvun Kabulissa tuntee. Kirja on käännetty darinkielelle.
Tyttö lähettää viestin Kabulista Helsinkiin: ”Toivon etten olisi tyttö, toivon etten olisi afganistanilainen, toivon etten olisi syntynyt maailmaan, jossa ihmisyys on kuollut”
Ainahan Afganistanista voi muuttaa pois. Lähtö ei ole helppo, kaiken jättäminen, ihmiset, rakkaat, kotimaa, koko identiteetti. Eikä paluuta ole. Eikä vaihtoehtoja, koska kyse saattaa olla elämästä tai kuolemasta.
Hirvonen kirjoittaa myös kohtaamisista Ukrainassa. Siellä voi elämän tarkoitus valjeta lähtemällä sotaan. Kiovassa yritetään elää tavallista arkea, kauneushoitolat kukoistavat ja suuret korvakorut ovat muotia. Voihan rakkausrunoja kirjoittaa ilmahälytysten välissä. Laukku pitää olla pakattuna, koska seuraava lähtö voi olla nopea. Pommisuojaan on jo varattu säilyketölkkejä, patjoja ja pehmonalleja. Elämä jatkuu. Aina ei jaksa pelätä. Läheisistä tulee tärkeitä, kun kuolleita ystäviä on enemmän kuin eläviä. Kauneuksien lokikirja, vavahduttavaa kertomusta tästä päivästä.
