Teksti: Hilkka Kotkamaa
Olen aina pitänyt Anna Soudakovan kirjoista. Niissä uppoudutaan elämään Neuvostoliitossa, muutosta maahanmuuttajana Suomeen ja nyt uusimmassa kerrotaan Valko-Venäjän todellisuudesta. Rankkaa luettavaa.
Haikara levittää siipensä kertoo perheestä, jossa asiat eivät ole kohdallaan. Mutta elettävä on usein mielettömissä puitteissa, joita neuvostoelämä tarjoaa. Tarinassa on maan historian useita tasoja.
Perhe elää sadan kilometrin päässä Minskistä. Andrei on isoveli, jonka tehtävä ja työ on hoitaa 10 vuotta nuorempaa Sveta-siskoa. Pikkusiskon syntymäjuhlissa isä tappeli niin, että sai viiden vuoden vankeustuomion. Äidillä on alkoholiongelma, samoin mummolla. Ruokaa on tai ei, mutta ainahan voi hiipiä naapuri kanalaan kähveltämillään muutaman munan. Hupina on televisio, jossa kerrotaan kolhoosin työsuunnitelmien ylityksistä, upouusista traktoreista ja presidentistä, joka sanoo miten kaunis ja puhdas maa on Valko-Venäjä. Ja miten paljon saastaa ja likaa on Euroopassa! Onko tuo se televisiossa ylistetty presidentti, jota eno haukkuu roistoksi ja varkaaksi? Koulun käynti ei oikein sopinut Andreille, koska kotiasioiden taakka kaatui päälle. Mutta hänen kohdalleen osui hyvä opettaja, joka kertoi Valko-Venäjän historiasta asioita oppikirjojen ulkopuolelta. Hän kertoi maan huonoista hallitsijoista ja esimerkiksi siitä, että 1937 Minskissä surmattiin lähes kaksituhatta taiteilijaa ja kirjailijaa ns. mestattujen runoilijoiden yössä.
Andrei löysi kirjat, joissa oli totuus ulkopuolisesta maailmasta. Siitä lähin oli televisiossa kerrottuun totuuteen suhtauduttava kuin satuun.
Köyhyys, umpimielinen kotikaupunki ja kodin näköalattomuus riepovat nuorukaista. Andrei haluaa etsiä uuden alun. Olisiko se Saksassa, jossa Vova-kaveri tienasi satumaisesti ajamalla ruohonleikkuria. Olisiko tulevaisuus rajojen takana?
Raja aukeaa, mutta kylmänä, torjuvana. Hän haluaisi työtä, hieman palkkaa, hieman kunnioitusta. Andrei päättelee, että toive toteutuu kunhan pääsisi mahdollisimman kauas. Rahat riittävät paikkaan nimeltä Oslo. Pian hän on jääkylmän meren rannalla Trondheimin pakolaiskeskuksessa. Siellä hän tapaa ihmisiä kaikista maista, joissa elämä on vaikeaa. Kuka on paossa mafia, kuka pakkoavioliittoa, homovihaa, lahkoa, seksuaalista orjuutta, kunniamurhaa tai Andrei tapaan poliittista vainoa. Norjan viranomainen ilmoittaa vähitellen lähes jokaiselle hakemuksen hylkäämisestä. Taas on lähdettävä.
Valko-Venäjällä eivät kaikki halua lähteä. He jäävät taistelemaan, kuten Sveta-sisko. Andrein mielestä vaatimukset muutoksesta ovat kuin huutaisi tyhjyyteen. Mätänevä maa, suohon hukkuvat ihmiset. Hän ei halua palata kotimaahan, vaikka juuri nyt häntä tarvittaisiin siellä.
Sveta opiskelee ja tekee vaalityötä, joka uutena ehdokkaana saa paljon kannatusta. Mutta vaalitulos antaakin vanhan presidentin jatkaa ylivoimaisella äänisaaliilla. Vaali päättyy presidentin komeaan tv-puheeseen ja mielenosoitukseen, jossa kuolleita 14.
Sveta haluaa Andrein palaavan kotiin, mutta hän kieltäytyy koska ” Valko-Venäjä on minun helvettini, joka vie energiani ja lannistaa minut. Suuri unelmani on saada sinut länteen”, kuten Andrei vetoaa siskoonsa.
Sveta pitää veljensä asennetta tekopyhänä.
Kirjan kertomus vie tapahtumat välillä 2010-luvulle ja maan poliittiseen tilanteeseen. Valko-Venäjän historia on traagista ja monelle meistä tuntematonta. Maa on ollut monesti sorron alla, milloin saksalaisten, puolalaisten ja venäläisten miehityksessä. Joku arvioi, että valkovenäläisyys on historian aikana merkinnyt heikkoutta. Silti maan puolesta on oltu valmiita myös taistelemaan ja kuolemaan.
Aikoinaan herttaisissa maalaiskylissä oli eletty luonnon antimista ja muisteltu kylän vanhoja asukkaita, joita kuorma-auto keräsi joukoittain keskitysleirille tapettavaksi. Naapureita autettiin, piirakoita leivottiin ja ihmeteltiin mihin ne juutalaiset naapurit ja luokkakaverit oikein katosivat. Kysyjille sanottiin, että heidät oli siirretty turvallisuussyistä. Varmin tapa säilyä piikkilangalla paremmalla puolella oli olla hiljaa. Viisas vaihtaa ikonit viiksekkäiden kuviin ja sitten taas vaihtaa toiseen viiksekkääseen.
Oli kuunneltava tottelevaisesti, kun kylä oli siivottava petturuuden, kommunistien, kavaltajien, partisaanien, pappien, rabbien, kansanvihollisten ja juutalaisten liasta.
Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä on kirja, jossa vilahtaa hyvyys pahuuden valtakunnassa. On helppo eläytyä Valko-Venäjän elämään vuosikymmenien taakse, tänään, tässä ja nyt. Tänäänkin naapurimaassa soditaan ja siellä on 1396 poliittista vankia. Helsingistä katsoen Minsk on lähempänä kuin Utsjoki. Atena, 2024, 335 sivua.
