Tekoäly taiteen palveluksessa
Hannu Töyrylä on kouluttanut pienestä tekoälystä itselleen apulaisen luomaan hänen omaan visuaaliseen näkemykseensä perustuvia taideteoksia. Kirjassaan Alussa on kuva – Pieni tekoäly taiteellisessa työssä hän esittelee työmenetelmiään ja teoksiaan.
Teksti ja kuvat Hannele Salminen
Tekoäly pyrkii tuottamaan jotakin mahdollisimman monelle kelpaavaa, maksimoimaan todennäköisyydet. Taiteilijan tehtävä on panna sille vastaan, etsiä tie kohti omaa, uniikkia ja persoonallista.
Törmäsin Hannu Töyrylän taiteeseen MUU ry:n Mediataide Tori 2024 -katsauksessa lokakuussa. Hänen näyttelyssä mukana olleen tekoälyavusteisen videonsa nimi on vain mentävä minne muut eivät viittaa hänen taustaansa tutkijana ja taiteilijana. Töyrylä on alusta saakka kuulunut maailmanlaajuiseen pieneen porukkaan, joka alkoi kehittää ja käyttää kuvataiteellista tekoälyä kymmenisen vuotta sitten.
Minua viehättänyt video oli kuin tietokoneen ruudulla elävä taulu, koko ajan sulavasti muuntuva akvarelli. Ennen kuin tähän oli päästy, Töyrylä oli kulkenut pitkän tien. Taiteentekoon hän päätyi etsiessään tapaa ilmaista kuvien kautta jotain, mihin kieli ja analyyttinen ajattelu eivät yltäneet. Wittgensteinia mukaillen: Mistä ei voi puhua, siitä pitää kuvia tehdä.
Töyrylä lähti liikkeelle omista valokuvistaan, joista hän halusi luoda jotain uutta. Hän alkoi pelkistää niitä abstraktimmiksi käyttämällä tavallista kuvankäsittelyä. Kun tekoälypohjaisen kuvankäsittelyn läpimurto vuonna 2015 alkoi, se oli menoa. Uudeksi apuneuvoksi Töyrylälle tuli neuroverkko, jonka avulla kuvan muuntumista voi säädellä.
Neuroverkko on eräänlainen tietokoneohjelma, joka esimerkkien avulla on opetettu muun muassa tunnistamaan kuvia. Se koostuu valtavasta määrästä toisiinsa kytketyistä keinotekoisista ja alkeellisista hermosoluista, joihin oppiminen tallentuu.
Töyrylä esittää kirjassaan yksinkertaisen tyylimuunnosesimerkin, joka oli ensimmäinen neuroverkkopohjainen menetelmä, jota hän alkoi käyttää ja muokata haluamaansa suuntaan. Hän antoi ohjelman lähtökohdaksi oman kasvokuvansa ja kehotti neuroverkkoa tekemään siihen maalauksen mallin mukaisen muunnoksen (artikkelikuva).
Tulos ei imartele, mutta tekniikasta avautui uusi maailma, jossa kuvan voi paitsi muuntaa mallikuvien mukaisesti myös purkaa palasiksi muuttamatta sen tyyliä. Töyrylä ei käytä valmiita sovelluksia vaan kokeilee ja rakentaa työprosessinsa kuvallisen tekoälyn ”eräänlaisista palasista, moduuleista, joita yhdistelen eri tavoin”.
Töyrylä ei uppoa teknisiin yksityiskohtiin, sillä hänen helppolukuinen teoksensa on tarkoitettu maallikoille. Hän avaa tekoälyavusteista taiteentekoa niin innostavasti, että tekee mieli kokeilla sitä itse. Ihan tuosta vain se ei kuitenkaan onnistu.
Tekoälypohjainen kuvanteko on ollut Töyrylälle kantapään kautta oppimista ja monenlaisia kokeiluja ennen kuin hän on saanut aikaan toivomiaan lopputuloksia. Hän tasapainoilee tekniikan ja taiteen välimaastossa ja haluaa koko ajan pitää prosessin omissa hyppysissään tekemällä hienosäätöä ja etenemällä vaihe kerrallaan.
Taideteos on hänen mielestään valmis vasta, kun se on vedoksena taidepaperilla grafiikan tapaan, näytöllä vähitellen muuttuvana kuvana, kuin hitaasti elävänä tauluna tai interaktiivisena, katsojaan reagoivana teoksena.
Töyrylää kiinnostaa visuaalinen kokemus: ”miltä kuva näyttää ja miten sen koen. Miten voin muuntaa kuvan visuaalista asua, miltä se sitten tuntuu. Ja samalla oppia itse koko ajan näkemään uudella tavalla”. Minä näen hänen kirjassa esittämissään unenomaisissa kaupunkimaisemissa Monet’n Rouenin katedraalia muistuttavan utuisen maalaussarjan.
Töyrylä korostaa ison ja pienen – omassa hallinnassa olevan – tekoälyn suurta eroa. Isolla tekoälyllä ei ole omaa näkemystä eikä tahtoa luovuudesta puhumattakaan. Se suoltaa automaattisesti kuvia, joiden pohjana olevan materiaalin tekijänoikeuksista ei ole tietoa. Taiteen kanssa ison tekoälyn tuotoksilla ei ole mitään tekemistä.
Töyrylä pelkää, että menetämme visuaalisen tajumme ison tekoälyn suoltamien joutavien kuvien tulvassa. En olisi siitä huolissani. Taiteenteossa kyse ei ole välineestä vaan siitä, mitä taiteilija sillä saa aikaan, haluaa sanoa.
Taide ei suostu pysymään karsinassaan vaan etsii alati uusia tapoja ilmaista keitä me olemme ja mikä on paikkamme maailmassa. Kyllä me taiteen tunnistamme oli se sitten saatu aikaan esihistoriallisena aikana kalliota maalaamalla, taltalla, kameralla tai oman kehon performanssilla. Tai ohjelmanpätkiä koodaamalla ja niiden avulla kuvaa muuntamalla.
Hannu Töyrylän taiteilijasivut: https://liipetti.net/visual
Hannu Töyrylä: Alussa on kuva – Pieni tekoäly taiteellisessa työssä. BoD , 2024. 83s.