Teksti ja kuva Hilkka kotkamaa
Max Mannerin Hermopeli-dekkarissa sattuu kummallisia kuolemia, jousta ei saa tolkkua, ovatko ne itsemurhia vai murhia. Poliisi eksyksissä, liikaa töitä ja taustalla kaihertaa huoli oman tyttären elämästä. Tytär istuu vankilassa murhasta, jota hän ei koe tehneensä. Ja sitten nainen, jonka elämä on ollut nöyryytyksiä, mutta joka on päättänyt ottaa elämänsä haltuun vaikka väkisin. Siinä lähtökohta tarinalle, joka rullaa Turun kaduilla ja kodeissa.
Manner on hyvä kehittelemään erilaisia jännittäviä ihmistyyppejä. Nainen joka unelmoi rauhallisesta onnesta, mutta ei pääse irti pahuudesta ja katkeruudesta, naapurista joka uneksii rakkaudesta hintaan mihin hyvänsä. Mukana on seksuaalisesti tärähtänyt pappi. Ja rakkauden nälkään voi lähteä
seikkailemaan deittisovelluksissa piilevien tyyppien kanssa.
Näiden äärellä voi pohtia miltä pahuus näyttää kun sitä katsoo silmästä silmään. Millainen on ihminen ei kunnioita auktoriteetteja, ei vahvempaa eikä heikompaa? Hän jopa voi uskoa edistävänä hyvää, mutta pystyy tunteettomasti tekemään julmuuksia.
Vaikka Mannerin kirjan roisto ja murhaaja on selvillä kirjan alusta lähtien, on hän sen verran kiinnostava, että hänen jahtaamisensa ja kierot temppunsa pitävät otteessaan. Loppua kohti keitto sakenee niin, että ymmärtää miksi kirjan nimi on Hermopeli.
