Teksti ja kuva Hilkka Kotkamaa
Vielä nelisen vuotta sitten vuotta sitten kukaan ei tiennyt mikä on longcovid, nipin napin tiesimme mikä on covid eli korona. Ilmiö on käynyt tutuksi ikävällä tavalla Ina Westmanille, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan Lähes elossa. Kovin eheän tarinan hän on saanut aikaan, vaikka hän valittelee tekstin syntyneen aivosumussa. Kirja on kertomus siitä miltä longcovid, pitkittynyt korona, tuntuu sisältä päin, itse koettuna. Ja onhan se aikamoista! ”Elämäni sellaisena kuin se oli, päättyi maaliskuussa 2020 väkivaltaisesti, hitaasti ja dramaattisesti.”
Aluksi Ina Westman luuli sairastavansa tavallista flunssaa, joka ei noudattanut normaalia kaavaa. Elettiin vielä aikaa ennen korona-aaltoa, testauksia ja rokotuksia, joten kummallinen kuumeilu ihmetytti.
Tapasin töissä ihmisiä, jotka olivat olleet lomalla Italiassa ja Alpeilla, mutta korona oli kaukainen asia, myös tapaamilleni lääkäreille. Flunssa ei parantunut, vaan jatkui, aaltoili arvaamattomasti ja oireet muuttuivat yhä oudoimmiksi. Oli huimausta, päänsärkyä, hengenahdistusta, pahoinvointia, sydänoireita ja loputonta väsymystä.
Aluksi Ina Westman jatkoi työntekoa kirjakustantamon viestintätehtävissä ja teki etätöitä kuten muutkin pandemia-aikaan. Välillä hän otti kuukauden sairaslomaa, mutta pinnisteli työssä aina kun vain suinkin jaksoi. Mitään hoitoa hän ei tuossa vaiheessa saanut, koska juuri mitään hoitoa ei koronaan tunnettu.
Voimat hupenivat työnteossa tai lopulta työnteon yrittämisessä. Onneksi minulla on ymmärtäväinen työnantaja, joten sain jatkaa häilyvää osallistumistani. Kodinhoitoasiat kääntyivät aviomiehen huolehdittavaksi ja kuluikäisistä lapsistamme pystyin huolehtimaan rimaa hipoen. Vilkas sosiaalinen elämäni meni jäihin, kaikesta tapaamisista ja ilonpidosta jäin pois.
Pandemian vallitessa yhteiskunta meni kiinni, tilaisuudet peruttiin ja etätyöt olivat yleisiä. Sitten koitti hetki, jolloin Ina Westmanin olisi pitänyt mennä normaalisti töihin. Silloin paljastui taudin todellinen laatu, entiseen ei ollut paluuta. Tilannetta hän kuvaa kirjassa ”minulla oli vaikea longcovid, keskivaikea masennus ja vitun vaikea elämä”. Vähitellen hän rupesi kirjoittamaan päiväkirjaa, josta lopulta kehkeytyi kirja Lähes elossa.
Sairastettuani kolme vuotta koronaa, löysin vihdoin lääkärin, joka tiesi mistä oli kysymys ja joka osasi auttaa. Lääkitys helpotti oloani niin, että pystyin kirjoittamaan, koska aiemmin kirjoittaminen oli ollut liian kuormittavaa ja raskasta. Joinain päivinä kirjoitin sivuja, joskus vain muutaman rivin.
Apua etsiessään Westman törmäsi useisiin lääkäreihin, jotka epäilivät vaivoja, jotkut etsivät itsekin tietoa ja olipa heitäkin, joille tämä oli pelkkää luulotautia. Kirjassaan hän suositteleekin, että jos aikoo sairastua johonkin, on hyvä ottaa joku tunnettu tauti. Korona oli ja on edelleen sairaus, joka on tutkimuksen alla. Epäonneksi sopivan lääkityksen löytämiseen Westmanilla meni pitkään. Mutta onneksi työnantaja ymmärsi sairauden vaatimukset ja halusi pitää hyvästä työntekijästään kiinni. Joten hän sai siirtyä osa-aikatöihin, josta osa on etätyötä.
Longcovidissa on tärkeää lääkehoito, mutta sairauteen voi vaikuttaa myös omilla elintavoilla.
Lääkkeet, lepo ja stressitön elämä on kaiken perusta. Elämäntapamuutos oli välttämätön, jos haluaa voida hyvin tai edes jotenkin. Kevyt vihannespitoinen, vähärasvainen ruoka, kahvi, pikaruoka ja alkoholi pois, samoin kaikki makea. Valvominen ja juhliminen loppuu automaattisesti, kun ei yksinkertaisesti jaksa. Ihmisen keskushermosto on häiriintynyt, joten sitä ei saa keikuttaa.
Oli vaikea mennä takaisin töihin ja tunnustaa, ettei jaksa samaa kuin ennen. Vähäinenkin stressi oli pahasta. Terveen ja pirteän esittäminen vei sekin voimia. Ei ollut itsellekään helppo tunnustaa, että teki kaiken kestokykynsä äärirajoilla.
Oli helpottava saada longcovid-diagnoosi, koska silloin pystyi työkavereillekin kertomaan mistä on kyse, miksei jaksa, minkä vuoksi ei voi auttaa heitä. Työnkuvaani muutettiin niin, että pystyin tekemään täyden työpanoksen omilla ehdoillani. Onneksi sentään pystyin lukemaan kirjoja, joka on myös osa työtäni.
Ina Westman sanoo, että sairaus on opettanut hänelle paljon, jopa jotain hyvääkin. Rauhallinen, kiireetön elämä on toive ja tavoite.
Minusta on tullut rauhallisempi ja uskon, että kyllä asiat järjestyvät. Suhtaudun asioihin ilman stressiä, kiirettä ja hermoilua. Ehkä parasta itselleni on se, että en tarvitse kovin ihmeellisiä asioita kokeakseni itseäni onnelliseksi. Minulle hyvä päivä on terve ja kivuton päivä. Hyvä arki on minulle juhlaa. Aurinkoinen, syksyinen viikonloppu mökillä on aivan upeaa. Toki pidän edelleen ystävien tapaamisesta ja juhlimisestakin, mutta ne kuormittavat minua niin että otan senkin hyvin rauhallisesti.
Elämään on tullut uusia merkityksiä. Näen ympärilläni enemmän, huomaan herkemmin jopa särön toisessa ihmisessä, jonka olisi ennen ehkä ohittanut pään kääntämisellä. Empatiakykyni on lisääntynyt, aistin helpommin muiden elämän haasteita ja kuuntelen paremmin muita, kuin ennen kiireisessä elämässäni.
Ina Westman: Lähes elossa. Wsoy, 2024. 271 s.
