Hilkka Kotkamaa
Jarkko Volasen Vainovalkeat oli Finlandia-ehdokkaana, mutta kirja ei ole ollut silti kovin paljon esillä. Olisi pitänyt. Kirja on nimittäin todella hyvä. Kirja vie maahan, jonka arvaa olevan Neuvostoliitto. Kirja vie lapsuuteen, jota ei oikeastaan ollut. ”Pidä huolta pikkuveljestäsi”. Valdemar ei ollut varma oliko äiti sanonut niin, mutta sanatontakin pyyntöä hän noudatti. Veljekset Valdemar ja Viktor oli sijoitettu maatilalle isovanhempien luokse, vai olivatko he oikeasti heidän isovanhempiaan? Ja mihin vanhemmat katosivat? Minkä ikäisinä kaikki tapahtui? Kolme vai kuusivuotiaita? Missä he oikein olivat? Miksi he yöpyivät ullakon kesähuoneessa, myös talvet? Miksi heitä rankaistiin? Miksei ruokaa ollut tarpeeksi?
Näitä kysymyksiä lapset eivät kyselleet, koska kaikki voima meni selviytymiseen. Lapsilla ei ollut tarjolla vaihtoehtoja. Eikä karatakaan voinut, vaikka se kävi mielessä.
Hämmentävän lapsuuden jälkeen veljekset tapaavat toisensa aikuisina. Onko verovirkailijana työskentelevän Valdemarin tehtävä edelleen pitää huolta Viktorista, joka tulee hänen luokseen rahattomana, rähjäisen, pahoinpideltynä, lannistuneena. Miksi Viktor ei katso ihmisiä enää silmiin, säikkyy poliisia ja kieltäytyy puhumasta mitä on tehnyt viime vuodet?
Tästä käynnistyy tarina Vainovalkeat, siellä jossain Kuolan niemimaalla, Medaljongin kaupungissa, jota ei löydy kartasta. Jossain kirjan sivulauseessa mainitaan sana kuolansuomalaiset. Heidän kerrotaan olevan ”epäilyttävää väkeä, josta löytyy paljon toisinajattelijoita, sääntöihin sopeutumattomia ja heitä oli helppo rankaista”.
Pojista huolehti isoäiti, tai kuka lieneekään, joka ei nauranut koskaan, paitsi kerran kun hän kuuli radiosta sosialistisen järjestelmän romahtaneen. Kysymykset vaivaavat ja siksi Valdemar halusi päästä tutkimaan lapsuuttaan tarkoin vartioituun arkistoon, jossa säilytettiin myös sosialistisen järjestelmän ajan aineistoja.
Miksi niin moni asia oli maassa kiellettyä? Kirjat, lehdet, kaikki jonka voi tulkita rikkovan seksuaalista siveyttä tai halventavan neuvostoarmeijaa. Rangaistukset olivat kovia. Stalinin patsaan kolhimisesta oli saanut 15 vuotta työleiriä ja puhuminen Stalinin terrorista ja suomalaisten joukkohaudoista Karjalan tasavallasta sai pitkiä vankeustuomioita. Lait seksuaalivähemmistöistä astuivat voimaan nopeasti. Heistä puhuminen myönteiseen sävyyn oli rangaistava teko. Sateenkaarikorvakoruista sai viisi päivää poliisiputkaa. Pahinta oli että lesboparien lapset tuli ottaa huostaan.
Hallinnolle ihmisen kiintymyssuhteista on tehty kauppatavaraa. Diktatuurissa tiedetään että perheellisiä ihmisiä on helpointa painostaa, ihmistä jolla on mielellään lapsia ja jotka rakastavat maataan. Yksinäisiltä ihmisiltä, joilla ei ole läheisiä, ei ole mitään millä kiristää ja he ovat siksi hankalia.
Voiko tässä ilmapiirissä, maassa asua? Onko heillä tulevaisuutta? Pääseekö täältä pois, ulkomaille, Suomeen? Taas elämä oli yhtä kysymysmerkkiä.
Elenan Haaveissa oli päästä pois, saada maalata värikkäitä tauluja vaikka Kuolan niemimaan joukkopidätyksistä ja ilman, että siitä joutuu vankilaan tai työleirille. Hän uneksi käyttää maalauksissa mustaa ja verenpunaista. Mutta oliko paikkaa missä ei tarvinnut pelätä, kun pelkoon on koko ikänsä tottunut? Suomi? Viro? Ruotsi?
Mitenkähän veljesten käy, elleivät he pakene ja jää katsomaan kun valtio hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Paine päästä pois pelosta ja paineesta voi muodostua kovaksi diktatuurin vahvistuessa. Entä jo pääsee pois maasta, vaikkapa Suomeen. Paine ei välttämättä häviä, nyt jahtaavana saattaa olla oma maahanmuuttovirastomme.
