Jalkaväkirykmentti 12:n everstiluutnantti Aarne Airimo (oik.) neuvottelee Ihantalassa lohkonsa tykistöryhmän komentajan kanssa. Airimo kaatui 21. heinäkuuta 1944.
Teksti Petri kosonen
Kuvat SA-kuva, jälkiväritys Sami Hakala
Toimittaja Jukka Halonen on koonnut arkistomateriaalin ja itse tekemiensä veteraanien haastattelujen pohjalta paljon kattavan teoksen keskikesän viikkojen tapahtumista tuona Suomen kohtalon vuonna. Sattuneesta syystä tämä tietokirja on nyt harvinaisen ajankohtainen.
Kun Atlantin valli murtui Normandiassa kesäkuussa 1944, Neuvostoliitto aloitti pohjoisessa rintaman levyisen offensiivin, joka kulminoitui Karjalankannaksen suurhyökkäykseen. Se käynnistyi Valkeasaaressa, valtakunnan vanhan rajan pinnassa, yhdeksäntenä päivänä ja pysähtyi vasta Saimaan kanavalle keskikesällä. Pitkän asemasotavaiheen jälkeen, vahvempana kuin koskaan, Puna-armeija mursi Suomen rintamalinjan, jonka se oli saavuttanut lähes kolme vuotta aikaisemmin, kun oli lähdetty korjaamaan edellisessä sodassa syntynyttä vääryyttä. Tie Helsinkiin oli nyt aukeamaisillaan ‒ mutta onneksi Stalinilla oli enemmän kiire Berliiniin.
Pääkaupungin suurpommitukset olivat alkaneet jo talvella, mutta tehokas ilmatorjunta ja oveluus olivat jättäneet vauriot paljon odotettua pienemmiksi. Kannaksella ilmaherruus oli kuitenkin hyökkääjällä. Maataistelukoneet tulittivat puunlatvojen korkeudesta. Juhannusviikolla vihollisen eteneminen lopulta hidastui Järvikannaksella ja taistelut riehuivat Uudenkirkon kunnan seudulla.
Joukkoja alettiin siirtää Maaselän- ja Aunuksenkannaksilta Karjalankannakselle. Itä-Karjalasta vetäydyttiin jottei vihollinen olisi päässyt koukkaamaan selustaan Laatokan länsipuolelta. Mutta Viipurille se oli jo myöhäistä. Syväriltä kaupungin puolustukseen siirretyt joukot eivät hallinneet kaupunkisotaa. Marskin päiväkäskykään ei estänyt ”Karjalan lukkoa” murtumasta. Viipurissa vallitsi maailmalopun meininki. Alkot ja apteekit tyhjennettiin sekasortoisessa vetäytymisessä.
Parissa viikossa puna-armeija oli edennyt Valkeasaaresta Viipurin koillispuolelle. Kohtalokkaana juhannuksena vihollisen hyökkäys pysähtyi Taliin. Alkoi Pohjolan historian suurin taistelu, kaksi viikkoa joissa pelissä oli koko Suomen kohtalo. Tali-Ihantala on syvä arpi kansakunnan kollektiivisessa muistissa. Matkamuistona sieltä löytyy edelleen monessa kirjahyllyssä (meilläkin) isien selistä kaivettuja kranaatinsirpaleita.
Aivan juhannuksen alla kävi Natsi-Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop Helsingissä lukemassa madonluvut tasavallanpresidentti Risto Rydille. Kesäkuun 26. päivä vihollisen ylivoima oli musertavaa, mutta Ribbentrop painosti asemien pitämistä, tai Saksa vetäisi apunsa pois. Lopulliselta katastrofilta Suomi säästyi mitä ilmeisimmin Rydin Saksan kanssa omissa nimissään tekemien erillissopimusten ansiosta. Samaan aikaan valtiovarainministeri Väinö Tanner sai pidettyä omansa mukana hallituksessa, ja vältyttiin kansakunnan hajoamiselta. Tämän pohjalta Saksa jatkoi Kannaksen taisteluissa Suomelle viime kädessä elintärkeää tärkeää Luftwaffen ilmatukea. Vihollista hidastivat myös Saksalta saadut panssarinyrkit ja -kauhut, joiden käytössä oli tosin ongelmia, varsinkin alussa, suomenkielisten käyttöohjeitten puutteessa.
Yllättävää luettavaa monelle on varmaankin se, että sillä aikaa kun helvetti repesi Kannaksella, Itä-Karjalassa asemasotavaihe vielä jatkui ja viihdytysjoukot esiintyivät siellä. Kesäkuun lopussa kuitenkin evakuoitiin kaksi ja puoli vuotta suomalaisten hallussa ollut Äänislinna eli Petrozavodsk tai karjalaisille Petroskoi. Kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Laatokan ja Äänisjärven yhdistävällä Syvärinjoella, ilmeni että suomalaiset olivat jo pääosin vetäytyneet sieltä, ja tekivät vain muodollista vastarintaa. Syväriltä vetäytyi myös tuntematon konekiväärikomppania, joka tässäkin vaiheessa jätti jälkensä kansan kollektiiviseen muistiin Väinö Linnan Sotaromaanin (Tuntematon sotilas) dialogissa.
Sen sijaan Vuoksen rannoilla käytiin heinäkuun alussa katkeria taisteluja. Talvisodasta tuttu Äyräpää kesti, kunnes murtui täysin. Paljon jäi siellä hämärän peittoon: Määräsikö eversti Ehrnrooth todella pervitiinipäissään tykistökeskityksen omien asemiin näiden antauduttua? Monilta pettivät hermot ja karkureita teloitettiin jopa ilman oikeudenkäyntiä varoittavana esimerkkinä. Kun taistelut riehuivat lähistöllä, saatettiin järjestää rangaistussulkeisia niin mitättömästä syystä, kuin esimiehen tervehtimättä jättämisestä. Vuoksi vei mukanaan kaatuneitten ruumiita.
Samaan aikaan Laatokalla käytiin ”meritaisteluja” ja Viipurinlahti paloi. Jatkosodan alussa evakosta palanneet Kannaksen karjalaiset joutuivat taas jättämään kotinsa: tällä kertaa lopullisesti. Rauhantunnustelut alkoivat heinäkuun puolivälissä, kun suurhyökkäyksen aikana oli kaatunut jo 13 000 suomalaista. (Vastapuolella varmasti tuntuvasti enemmän.) Tähän päättyy kirjassa sodankulun tarkka dokumentointi.
Taistelut jatkuivat vielä syyskuun alkuun ja Moskovan välirauhansopimus allekirjoitettiin Neuvostoliiton, Ison- Britannian ja Suomen välillä 19. syyskuuta 1944. Rauhanneuvotteluissa voittajan sanelivat ehdot: alueluovutukset ja sotakorvaukset. Ryti ja Tanner joutuivat luonnollisesti eroamaan. Myöhemmin nämä miehet sekä pääministeri Edwin Linkomies, jotka melko varmasti pelastivat maamme miehitykseltä, kyydityksiltä ja muulta esimeriksi Virosta tutulta historialta, tuomittiin liittoutuneitten valvontakomission painostuksen alla vankeusrangaistuksiin.
Halosen kirja poikkeaa lukuisista aihetta aikaisemmin käsitelleistä ainakin, olosuhteisiin nähden, selkeitten karttojen ja kuvituksensa puolesta. Osittain jälkiväritetyissä valokuvissa näkyy paljon muutakin kuin virallista kuvastoa; kuten omia kaatuneita. Esillä on myös Neuvostoliiton suomalaisille sekä omilleen suoltamaa propagandaa. Esimerkkinä Puna-armeijan kerrottiin murtaneen Mannerheim-linjan, jonka rippeetkin oli itse asiassa purettu jo välirauhan aikana.
Teoksen alaotsikosta syntyy väkisinkin mielleyhtymä Edvin Laineen versioon Tuntemattomasta sotilaasta; se missä auringon säteet siivilöityvät puunrungon takaa sodan raiskaamassa metsässä, Sibeliuksen Finlandian finaalin soidessa taustalla. Hieman mahtiponttistako? Ehkä, mutta sopii hyvin tähän, ilmeisesti vetäytymisvaihetta kuvaavaan, kirjan kanteen. Oliko jatkosodan ”torjuntavoitto”, tai rauhaan nilkuttaminen sitten parempi kuin talvisodan ”häpeärauha”? Itsenäisyys säilyi, mutta tietyin varauksin ja valtavin uhrauksin.
