Teksti ja kuva Hilkka Kotkamaa
Tommi Kinnusen kirja on aina tapaus. Niin tälläkin kertaa. Kaarnassa hän löytää Suomen historiasta kipukohtia, joita ei ole usein noteerattu tai niihin ei ole rohjettu tarttua. Nytkin liikutaan sodan aikaan, rajapinnan partisaanien parissa ja mitä tapahtui Lapin sodan jälkeen.
Menneitä muisteleva Laina makaa sairasvuoteella. Kipeät muistot kirkastuvat ja nykyisyydessä ”päivät kulkevat hänen ylitseen, ohittavat toisensa, punoutuvat päällekkäin ja unohtuvat viimein”.
Hyvinä päivinä muistot vievät aikaan ennen sotia. Pirtin tuoksuun, leivinuunin lämpöön, piilosleikkeihin naapurin Vilnan kanssa.
Lainan muistoissa menneestä on jäänyt mieleen pelko ja viha, mutta säästyi sentään isänmaa. Ja Martti, Maria ja Eeva. On tapahtumia, joita hän on päättänyt jo kauan sitten unohtaa, ”huutoja, laukauksista ja muutakin, pahempaa, pakottaa uudella työllä ajatukset takaisin kuriin”.
Lopulta koti on unelma, joka toteutuu toisin. ”Ankea, vetoinen asumus, jonka perustukset antoivat jo periksi”. Muuta ei jaksettu poltetun tilalle rakentaa.
Elämä oli raskasta sodan runtelemassa Suomessa. Lainalla oli tehtävänä karkottaa unelmat, kun sota vei nuoruuden. Lainan syntymävuosi 1920 oli onneton Suomen historian kannalta.
Sodan rampauttamille miehille oli kovien kokemusten jälkeen eräänlainen selviytymisrituaali, varaventtiili, kokoontua jonkun kotona, panna lapset nukkumaan ja ottaa kiljut ja pontikat esiin. Siinä pöydän ympärillä sodittiin uudelleen koko jatkosota, ”miten tykistökeskitys silpoi puolet joukkueesta”.
Pohjois-Suomen kylät pystytettiin uudelleen, mutta ihmiset jäivät raunioiksi.
Rauhan tultua oli jälleenrakennuksen aika. Laina hoitaa vieressään miestä, jonka sisällä lainehtii kipu. Hän pitää yöllä silmiään kiinni ja kuvittelee miten joenmutkan tuhoa paenneet kissat koettavat palata poltettujen talojen raunioille, palaneiden hirsien ja haljenneiden savupiippujen luo. Mikään ei ole kuin ennen sotaa.
Kauheinta on, että neuvostoviranomaiset ilmoittavat, että mitään partisaanitoimintaa Suomen rintamalla ei ole ollutkaan. Kadonneiden perään kyseleminenkin aiheuttaa haittaa Neuvostoliiton ja Suomen rauhanomaisille suhteille. Sotavankeja saa kysellä, kaapattuja naisia ja lapsia ei. Muistoissa Laina istuu junassa, mitään ei jäänyt, vain kansanhuollolta saadut vaatteet päällä ja lapset onneksi hengissä. Kotikylää ei ole eikä sen ihmisiä. Koko itäinen Lappi on tyhjennetty.
Lapsiaan ei Laina anna Ruotsiin, vaikka lotat väittävät niin määrätyn. Hän on taistellut lapsista siitä saakka kun mies kaatui talvisodassa. Silloin Martti oli kaksivuotias ja kaksistytöt vatsassa. Ei.
Kotitalo oli palanut ja kylän rauniotkin olivat jääneet rajan taakse. Kenestäkään ei ollut jäänyt edes valokuvaa.
Sodan päätyttyä Laina halusi vielä nähdä kotikylän. Ei olisi kannattanut. Jäljellä oli vain poltettuja taloja ja maassa lojui yhdeksän kyläläisen ruumiit. Tuttuja kaikki. Lehmätkin oli poltettu navettaan. Laina huomasi että hän on nyt sukunsa vanhin, 24-vuotiaana. Hän tietää, että hänen mukanaan häviävät menneisyyden tapahtumat, eivätkä enää piinaa ketään.
Tommi Kinnunen osaa kuvata herkkävaistoisesti Suomen historian tunnepuolen.
Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY, 2024. 204 s.
