(Georgia 2)
Teksti: Marja-Liisa Kinturi
Tbilisin rennosta tunnelmasta oli hyvä siirtyä kohti vehreitä maaseutukyliä, viinitarhoja ja pilviä kurkottelevan vuoriston jylhiä rinteitä.
Otimme suunnan kohti Kakhetin maakuntaa ja siellä Sighnaghin pikkuruista, vain noin 3000 asukkaan kaupunkia, jonka turkkilaisperäinen nimi ”signak” tarkoittaa suojaa. Sitä se paksuine muureineen tarjosikin 1700-luvulla ympäriltä kohdistuneita hyökkäyksiä vastaan. Kaupungin väkiluku yltää nipin napin 3000:een. Tuskin jyhkeiden muurien sisään enempää väkeä mahtuisikaan.
Kaupungin muurin portista sisään astuessa eteen avautui kaupustelijoiden reunustama kuja, jossa toinen toistaan värikkäämmät käsityöt hulmusivat vilkuttaen houkuttelevasti ohikulkijoille. Yksi ja toinen innostui sovittelemaan muhkeita karvahattuja, joista olisi iloa koti-Suomessakin talven viimoissa. Jotkut rohkeimmat innostuivat kiipeämään kaupunkia ympäröivälle paksulle muurille ja ihastelemaan sieltä ympärillä avautuvia huikeita maisemia. Ei mikään ihme, että tästä on kehittynyt houkutteleva matkailukohde.
Pilviä vai lumihuippuisia vuoria?
Minikokoinen kaupunki oli nopeasti nähty, joten matka jatkui kohti rehevän näköistä vuoristomaisemaa, jonka taustalla pilkotti…hmm…olivatko nuo nyt pilviä vai sittenkin lumihuippuisia vuoria?!
No, eipä sillä niin väliä, sillä alaspäin oli suunta joka tapauksessa. Päädyimme peräti tunneliin! No, tässä tapauksessa kyse oli upeasta viinitilasta ja paikasta, jossa säilytetään maan hienoimpina tunnettuja viinejä. Alun perin lähes 8 kilometrin mittainen tunneli rakennettiin 1950-luvulla sotilastarkoituksiin. (Vastaavia luolastoja löytyy eri puolilta Eurooppaa niin, että esimerkiksi Sveitsin vuoret taitavat muistuttaa lähinnä kuuluisaa Emmental-juustoa!) Lukuisine haaroineen lähes 8 m:n mittainen tunneli on nykyisin ehdottomasti paremmassa käytössä! Khareban kuuluisa viinitarha säilöö nimittäin siellä 25 000 pulloa herkullista georgialaista viiniä.
Lähistöllä sijaitsevassa Tsinandalin kylässä sijaitsee aikoinaan tunnetulle aristokraatti-runoilijalle Alexander Chavchavadzelle kuulunut viinitarha upeine puistoineen. Nykyisin tiloissa järjestetään sekä georgialaisten että ulkomaalaisten taiteilijoiden näyttelyitä.
Viinitilan päärakennus on mäen päällä, mihin tunnelmalliset raput ja polku ohjasivat tiilirakenteisen suihkulähteen ääreltä. Perillä odotti tuoksuva grilli ja – jälleen kerran – herkkuja notkuva ruokapöytä sekä lopuksi retki alas tunneliin maistelemaan näitä maailmankuuluja viinejä talon isännän opastuksella.
Me saimme seurata kanavartaiden paistumista pitkässä grillissä ja hiukan myöhemmin paikallista tapaa leipoa ja paistaa leipää kaivoa muistuttavan uunin seinillä. Maukasta ja rapeaa. Kauniiseen puutarhaan olisi mieluusti voinut jäädä pitemmäksikin aikaa näitä antimia sulattelemaan, mutta aika ei odottanut; matka jatkui.
Luostarin hiljaista tunnelmaa ja liikenneruuhkia
Aristokraattirunoilijan kotimaisemista suuntasimme historialliseen Alaverdin luostariin, joka on osin peräisin 500-luvulta. Luostarin pihalla meidät otti vastaan anovasti häntäänsä heiluttava, korvamerkitty koira – kaverille ei tällä kertaa löytynyt mitään herkkupaloja – kaikki oli syöty! (Mokomatkin ahneet turistit!)
Tunnelmalliset vanhat luostarit vaativat jatkuvaa kunnostusta
Alaverdin jyhkeä luostari on osin peräisin 500-luvulta, mutta kuten niin monin paikoin muuallakin, korjaustyötä riittää jatkuvasti. Korjaustöiden tulevaisuutta, päätettä ja toivottua lopputulosta esiteltiin ulos pystytetyissä tauluissa.
Toukokuun lopun sunnuntai oli selvästikin suosittu retkipäivä, sillä luostarin alue kuhisi varsinkin koululaisia. Lämmintäkin oli niin, että luostarin varjoisan seinustan penkit löysivät käyttäjänsä. Siinä istuskelivat sulassa sovussa niin vanhat munkit kuin muut vanhukset ja myös jaloissa loikoilevat kulkukoirat.
Luostarissa sisällä oli tavanomaisen hämyisää, siellä täällä pyhimyksenkuvia somistavat tuohukset eivät juuri valoa tuoneet. Luostarin sivulaivassa ja myös ulkona pihalla oli vanhoja, koruttomia hautoja laattakivineen.
Pihalla näytettiin julistein, miltä luostari tulee kokonaan restauroituna näyttämään. Hienolta! Mutta eteenpäin elävän mieli. Hyvin pian pikkubussimme juuttui kuitenkin liikenneruuhkaan, eikä edes kovin tavalliseen sellaiseen; lampaita oltiin ajamassa kesän ajaksi ylös vuorille mehevämmän ruohon ääreen. Bussin ikkunasta oli hauska seurata, kuinka tehokkaasti paimenet ja koirat huolehtivat väliin ojien pientareille tursuavista lampaista. Joukossa oli takkuista ja vähemmän takkuista väkeä.
Luostarikäynnin jälkeen nälkä yllätti – vierellä kävelevät takkuiset lammaspaistit toivat ehkä mieleen herkkuja notkuvat pöydät, joten hyvä pysähdyspaikka oli edellistä pienempi, perheomisteinen Goderdizhvilin viinikellari. Kodikkaalla pihalla ilmeisesti talon tuleva isäntä istui minkään ulkopuolisen häiritsemättä pelaamassa tärkeää kännykkäpeliä – mikä loistava keksintö! Siis ainakin vanhemmille, joilla on muuta tekemistä kuin viihdyttää ja vahtia jälkikasvuaan! – Eikä nuori mies liioin häirinnyt vieraita, joita viinikellarin isäntä opasti tottuneesti tuotteidensa salaisuuksiin. Täällä viinitynnyrit oli upotettu maahan, missä viini sai rauhassa muhia ja kypsyä tasaisessa lämmössä – kätevää ja todennäköisesti myös taloudellista! Näin on tehty jo 150 vuoden ajan! (Jäin muistelemaan, kuinka kauan sitten, joskus 1950-luvulla, maidot ja pilaantuvat elintarvikkeet upotettiin kesämökillämme jääkaapin puutteessa maahan kaivettuun syvään kuoppaan säilymään viileässä. Siis minikokoiseen maakellariin!) Pihalla talon vanha isäntä grillasi nuotiolla tottuneesti kanavartaita – luvassa oli taas herkkuateria! Mutta ensin maistelimme näitä maan uumenissa kypsyneitä viinejä, mmm….!! Eikä nälkäiseksi jäänyt takuulla kukaan!
Seuraavaksi tupsahdimme ”kylään” pieneen paikalliseen Lost Ridge -olutpanimoon. Täällä ei onneksi tarvinnut syödä – tuskin kukaan olisi siihen enää tässä vaiheessa pystynytkään – mutta olutta toki oli tarjolla maisteltavaksi ja pieni panimokierros avasi myös tätä puolta juomateollisuudesta. Hyvä huomata, että ei Georgia siis elä ihan yksin viinistä.
Perin kylläisinä palasimme Tbilisiin ja kellahdimme kukin omaan tahtiinsa jo tutuksi käyneen modernin hotellin leveän vuoteen upottavaan syleilyyn. Unta ei tarvinnut houkutella.
Kohti lumihuippuja!
Seuraavana aamuna otimme suunnaksi taivaanrannalla pilviä hipovan lumihuippuisen vuoriston. Suksia ei sentään tarvinnut pakata mukaan, mutta paikka paikoin vuoristopoluilla kosteus kyllä hiipi kesäisistä kangaskengistä läpi varsinkin, jos jalka lipsahti tietä reunustavan sohjon puolelle. Maisemat olivat henkeä salpaavat, mistä ei voinut syyttää yksin korkeaa ilmanalaa.
Lähellä sijaitsee Gudaurin hiihtokeskus, jota suksikansan ehkä joskus kannattaisi tulla testaamaan. Nyt, toukokuun lopulla, lunta ei ainakaan meidän alapuolellamme olisi ollut riittävästi, mutta tuolla ylhäällä, siellähän sitä näytti vielä riittävän.
Eteenpäin elävän mieli! Matka jatkui kohti Jvarin vuoristosolaa ja maamerkki tien varressa ilmoitti meidän keikkuvan nyt 1697 metrin korkeudessa. No, ei ohut ilma onneksi vielä ainakaan tässä vaiheessa tuottanut itselleni ongelmia toisin kuin taannoin Boliviassa, mutta siellä metrejä olikin jo tuplasti enemmän. Verrattain pian päädyimme ylös pienelle hautausmaalle, joka kunnioitti toisen maailmansodan uhreja. (Pysähdyin taas kerran miettimään, kuinka paljon maailmassa onkaan tällaisia muistopaikkoja lukemattomien turhien sotien urheille taistelijoille – puolin ja toisin. Ja valitettavasti lisää tulee koko ajan vallanhimoisten johtajien itsekkään kunnianhimon takia.)
Tie mutkitteli vuorien lomassa ja siellä täällä ohitimme pieniä kyliä. Paikka paikoin jouduimme hiljentämään tietöiden takia – niitä riittää näissä olosuhteissa samaan tapaan kuin routavaurioita meilläkin paikkaillaan.
Viimein olimme perillä; Pyhän Kolminaisuuden kirkko korkealla vuorella lähellä Stepantsmindan kaupunkia odotti matkaajia, ja muistutti säädyllisestä pukeutumisesta; englanniksi; ”Please, dress modestly”. Mitähän tuo ”vaatimattomasti” nyt oikein tarkoitti? Kuvistahan se onneksi selvisi; miehiltä lippis pois päästä eikä shortseja sallita, naisilla taas pitkät housut eivät kelpaa, pitää olla hame! (Omituista sukupuolidiskriminaatiota, tuumin itsekseni!!) Sen puutteessa sisäänpääsyyn kelpasi onneksi kojulta vuokrattava ja uumalle kiedottava pitkä vaate. Hmm…. No, eipä sisäänpääsyssä nokonnuukia oltu, yhtä lailla kelpasi farkkujen päälle vyötärölle kiedottu takki. Sisällä oli kovin hämärää, eikä muutama palava tuohus siellä täällä juuri näkyvyyttä parantanut. Tunnelma oli harras niin kuin näissä paikoissa yleensäkin, mutta ulkona aurinko houkutteli. Kirkon takaa lähti polku alas kohti parkkipaikkaa ja pian olimme matkalla alas mutkaista tietä.
Maisema tien molemmin puolin näytti, kuinka lumi oli hiljalleen haihtumassa vuorten rinteiltä jättäen jälkeensä vain latuja muistuttavat uomat. Kesän tullen loputkin katoaisivat vihreän nurmipeiton alle. Ohitimme pienen hotellin, joka majoitti vieraita sieviin, teräväkattoisiin pikkumajoihin – samantapaisia näkyy muuten yhä enemmän myös Suomen Lapissa. Eikä aikaakaan, kun tien varrella komeili nelikerroksinen Best Western -hotelli. Matkailu kehittyy vauhdilla täälläkin.
Ehkä erikoisin majoitusmuoto seudulla on tähtien ja todennäköisesti myös revontulien katseluun soveltuvat lasikupolikattoiset majat, jotka olivat ilmeisesti vasta rakenteilla.
Samantapaisia ”igluja” on nykyisin myös Lapissa. Kaikesta näkyi, että matkailu täällä kehittyy hyvää vauhtia, mutta paljon on vielä tekemistä. Alhaalla laaksossa ohitimme pienen taukopaikan, joka tarjosi koskenlaskua (Rafting) todennäköisesti kumiveneillä – vai olisiko kanooteilla, jollainen keikkui mainoksen päällä. Ohitimme myös ison padon, jonka tehtävänä oli epäilemättä jauhaa seudun tarvitsemaa sähköä.
Seuraavan yön vietimme vuorten juurella Kazbegissa viihtyisässä lomahotellissa, joka oli entisaikaan palvellut Neuvosto-eliitin lomakeitaana. Iloitsin jo etukäteen tiedosta, että siellä olisi sekä uima-allas että sauna! No, olihan siellä, mutta uima-allas oli sisätiloissa – ok! – mutta vesi oli kuin lämmintä kylpyvettä, eipä se virkistänyt. Muutaman kierroksen molskittuani päätin siirtyä nauttimaan edes saunasta – vaikka en lämpimän kylvyn päätteeksi sitä ehkä niin kaivannutkaan. Sauna oli oikein mukava, siellä oli jopa suomalainen Helon kiuaskin, mutta…..veden heittäminen kiukaalle oli ehdottomasti kielletty! Siis suomalaiselle kiukaalle ei saisi heittää vettä?!! Jäimme porukalla sitä ihmettelemään, mutta kuuliaisina noudatimme tietysti kieltoa. (Jäin jälkeen päin pohtimaan, mikä voisi olla syynä….mahdollisesti/todennäköisesti kiukaan sähköasennuksia ei ole tehty saunaan sopiviksi…?!! Siis johtoja ei ole maadoitettu, jolloin sähköiskun ja oikosulun vaara on ilmeinen. (Pitäisiköhän suomalaisten kiuaskauppiaiden opettaa ostajat myös asentamaan kiukaat oikein?’!! Muuten saunan maine voi olla vaarassa, sillä kukapa nyt grillissä haluaa istua?!)
Lomahotelli oli aivan vuoren kyljessä ja reippaimmat joukosta lähtivät kiipeilemään oppaan johdolla polkuja pitkin ylös huipulle ja laskeutumaan sieltä mutkittelevia ja osin liukkaan mutaisia reittejä takasin alas. Itse valitsin siis uima-altaan.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan – vai? Oli aika palata Tbilisiin, mutta siellä meitä odotti illalla vielä mukava yllätys; musiikin ja show’n täyttämä illallinen loisteliaassa ravintolassa. Meille kerrottiin, että olimme saaneet peruutuspaikat, kun joku seurue oli päättänyt perua keväiset juhlansa. Ilmeisesti suurin osa asiakkaista juhlisti täällä koulunsa päättäneitä nuoria. Iso pöytämme täyttyi taas kukkuroilleen georgialaisista herkuista, tarjoilija liekitti viinipulloa sopivan lämpöiseksi ennen avaamista ja iloinen musiikki säesti puheensorinaa ympärillämme. Mitä enempää voisi toivoa?!!!
No, kotiinhan on aina mukava palata – keräämään voimia ja tekemään suunnitelmia seuraavaa matkaa varten.
