Arttu Tuomisen huippudekkari
Teksti Hilkka Kotkamaa
”Oletko koskaan ajatellut että jossain on olemassa täydellinen tarinan kaava, joka on kirjoitettu perimäämme”. Näin pohtii Arttu Tuomisen romaanihenkilö uusimmassa dekkarissa Lavastaja. Hän muistuttaa, että nyt kirjoitetaan kirjoja, mutta jo muinoin nuotiolla kerrottiin tarinoita jumalista, sankareista ja urotöistä suusta suuhun tarinoiden. Legendoja ei kirjoitettu muistiin, vaan ne siirrettiin sukupolvelta toiselle ”laulaen, puhuen, maalaten luolien seinille, tatuointina iholle tai kaivertajan kiviin.”
Syvälliset mietteet johdattavat kirjan tarinaa, joka alkaa siitä kun palokunta on hälytetty paikalle ilman savua ja tulta. Talossa istuu leppoisasti sohvalla perhe, isä, äiti ja tytär sekä koira. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole hengissä, heidät on balsamoitu paikoilleen.
Poliisi lähtee tutkimaan outoa henkirikosta, jonka äärellä voi pysähtyä miettimään ihmisyyttä. Olemmeko pohjimmiltamme vaistojen varassa toimivia eläimiä, jotka purevat nurkkaan ahdistettuina? Siksi alkukantaiset motiivimme on helppo ennustaa. Meitä ohjaavat aina ne samat: kateus, vallanhimo ja ahneus.
Koti ruumiiden ympärillä on puhdas, roskikseen tyhjennetty, tiskit tiskattu, nurmikko leikattu ja ympäristö kliinisen siisti. Kaikki vaikutti jotenkin lavastetulta! Myös ruumiissa oli jotain kammottavaa.
Jännitystarina etenee ripeästi. Suvantoja on siinä, kun kirjailija pohtii miten ”kaikki tarinat alkavat jostain ja päättyvät johonkin… on vain valittava tyylilaji ja pysyttävä siinä”. Hänestä tarina on kerrottava yleisölle ”niin voimakkaasti, että he tuntevat fyysistä kauhua ja tuskaa joutuessaan seuraamaan päähenkilöidensä vajoamista yhä syvemmälle ahdinkoon”.
Voiko tavallisissa perhealbumikuvissa olla kauhufilmin elementtejä? Saako joku loihdittua perheidyllistä irvikuvan, perhealbumista kauhukabinetin, eväsretkestä kuvottavan? Arttu Tuominen saa. Teatteri on kirjan kuvaamana kiehtova paikka. Näyttämö, valot, esirippu, sali ja lavastus. Ja salissa parfyymi sekoittuu sikarin tuoksuun.
Tuominen näyttää hyvyyttä, sankariuttakin, mutta hahmo voi olla myös ilkeä, noita, paha susi tai lapsia saalistava ihmispeto. Osaa Tuominen tunnelmoida hempeästikin. Kokemäenjoki vesisateessa on kaunis. ”Marmorinväriset pilvet heijastuivat pisaroiden rokoille hakkaaman veden pinnasta saaden taivaan ja joen yhtymään toisiinsa”. Tuominen ei kuitenkaan maalaile turhia, vaan kaikki, vesisade, auringonpaiste, partaveden tuoksu, laskeutunut pöly. Parhaiden dekkareiden tapaan yksityiskohdilla on roolinsa tapahtumissa.
Hieno lukukokemus.
Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY, 2024. 320 s.