Teksti ja kuva: Hilkka Kotkamaa
Miksi isä käyttäytyy joskus kummallisesti? Koska hän on ollut vankilassa, sanoo äiti. Miksi isä on joskus vihainen televisiolle? Koska näyttää sotauutisia hänen kotiseudultaan Palestiinasta. Isä ei ymmärrä, miksi palestiinalaisia ihmisiä ajetaan pois kotoa ja miksi Valtio, Israel, jyrää heidän kotinsa puskutraktorilla ja vie heidän maansa. Näitä miettii Amira-tyttö kotonaan Suomessa, jossa on suomalainen äiti ja Palestiinasta kotoisin oleva isä.
Tytär tietää, että isä oli joutunut nuorena vankilaan vastustettuaan miehittäjää ja siellä hänestä tuli tuli sosialisti. Hän pääsi vapauduttuaan opiskelemaan arkkitehtuuria Romaniaan, mutta arkipäivän sosialismi oli pettymys. Isä lähti Ruotsiin ja tapasi siellä suomalaisen naisen, Amiran äidin. He muuttivat Suomeen. Ada syntyi Suomessa. Hän ei halunnut opetella isän tyrkyttämää arabiaa. Hänelle lapsena oli tärkeää olla suomalainen.
Kirjassa kuljetaan eri aikatasoissa. Nuorena kesätoimittajana Amira törmää uutisiin Gazasta ja mutkikkaasta Lähi-idästä. Hänen on kirjoitettava puolueetonta uutistekstiä alueelta, jossa hänellä on sukulaisia ja omiakin hämäriä lapsuudenmuistoja vierailuista. Toimittaja Irene Zidan on kirjoittanut tästä osin omakohtaisen kirjan Isäni on appelsiinikukkien maasta.
Kirjailijan isä on palestiinalainen, joka on kertonut elämästään lapsilleen vain tipoittain. He tietävät, että isä oli ollut vankilassa, ei rikoksen vaan mielipiteen vuoksi. Rangaistukseen kuului niin rankkaa kidutusta, ettei ollut varmaa voiko mies saada enää lapsia, kuten lääkäri oli epäillyt. Näin ei onneksi käynyt, vaan perhe sai kaksi tytärtä Amiran ja Ellin. Tästä tai mistään vankeuteen liittyvästä ei kuitenkaan puhunut juuri mitään isä, vaan äiti joskus selvitti tytöille, miksi isällä oli univaikeuksia tai muuta kummallista käytöstä.
Isällä oli sopeutumisvaikeuksia eikä vierauden tunnetta haalistanut edes 40 vuotta Suomessa. Isää kirpaisi jopa se, että hän pelkäsi omienkin lapsen katsovan häntä oudoksuen. Jotain tuosta vakavuudesta tarttui lapsiinkin. Amira huomasi, ettei hän hymyillyt yhdessäkään luokkakuvassa.
Aikuisena toimittajana Amira saa taustansa takia painokelvotonta palautetta, jossa toimittajan toivotaan palavan helvetin tulessa. Hänen väitetään olevan ”terroristien asialla ymmärtämättä että Israel on jumalan valitsema kansa”. Kun Amira joutui kerta toisensa jälkeen haukutuksi, hän päätti opiskella Lähi-idän historiaa yliopistossa. Hän halusi vastauksen, miksi Israel perustettiin ja miksi hänen isänsä maa on siitä lähtien kulkenut katastrofista toiseen, eikä loppua näy.
Amirasta tuntuu raskaalta kirjoittaa uutisia Kaistaleelta, Gazasta. Hän näkee miten koulut muutetaan väestösuojiksi ihmisille, joiden kodit on tuhottu ja joiden pihoilla on suuria kuoppia pommitusten jäljiltä.
Uutiskuvissa maassa makaa joukko ”terroristeja” kädet selän taakse sidottuina. Pommitetun sairaalan pihalla silmään osuu myös lääkäreitä, naisia ja lapsia, joita kääritään valkoisiin pusseihin.
Tietoja kidutuksista tihkuu uutisissa ja ihmisoikeusjärjestöjen raporteissa. On kidutusta, väkivaltaa ja epäselviä kuolemia. Amirasta tuntuu kuin hän tirkistelisi isäni salaisuuksia. Hän ei edes halua katsoa, kun israelilaissotilaat ottavat vitsikkäitä poseerauskuvia kiduttamiensa vankien ääressä.
Toimitukseen tulee jutuista toisenlaistakin palautetta. Hän saa kysymyksiä miksei hän kutsu kansanmurhaa kansanmurhaksi.
Kirjassa on paljon pohdintaa identiteetistä, sukupolvelta toiselle kulkevista asioista ja voiko menneen kanssa löytää jo rauhan. Isän ja tyttären välisestä suhteesta löytyy myös ydin: rakkaus.
