Teksti Hilkka Kotkamaa
Kuva André de Loisted
Nicolas Lunabba on suomalaistaustaisen äidin ja espanjalaisen isän poika, joka on asunut koko ikänsä Ruotsissa. Hän tekee erityisnuorisotyötä niissä lähiöissä, joissa Ruotsin vähäosaiset asuvat. Hän on suosittu luennoitsija ja saanut kunniatohtorin arvon Malmön yliopistossa 2022. Kokemuksistaan kertova kirja Itkisitkö, jos mä kuolen? on hänen esikoisteoksensa.
Nicolas Lunabban kirja paljastaa Ruotsin yhteiskunnasta, jotain mitä ei haluta paljastaa. Hän kertoo miten huonosti maahanmuuttajia kohdellaan, miten halveksivasti heille puhutaan, miten välinpitämättömästi heidän lapsiinsa suhtaudutaan ja miten tylysti heidät eristetään. Kirja on tarina, millaisia kokemuksia maahanmuuttajanuorilla on syrjinnästä ja siitä, kun haavoittuvassa asemassa olevia alistetaan yhteiskunnassa kautta linjan. Lapset aistivat syrjintäkoodit herkästi jo varhain, heille asema arvoasteikossa juuttuu syvälle mieleen. Mihin se johtaa? Huomaako kukaan edes sitä, kun kapinallinen katse muuttuu tyhjäksi.
Lunabba ystävystyy koripalloa harrastavaan rikkinäisen perheen 15-vuotiaaseen Elijahin. Hän näkee, että poika on lahjakas ja fiksu, mutta niissä oloissa hänelle on tarjolla vain katujengi tai koripallo. Moni kaveri valitsee jengin, eivätkä kaikki selviä edes hengissä. Lähiöiden väkivalta kohdistuu usein toisiin maahanmuuttajiin, ehkä siksi sen torjuminen ei pääse juurisyihin. Lunabba on laskenut että 22 hänen tuttuaan on murhattu, murhannut tai kuollut huumeisiin.
Nicolas Lunabba ei esiinny tietävänä, hän vain kuvaa nuorten elämää ja antaa sytykkeitä lukijan omille johtopäätöksille.
Lunabban espanjalainen isä hävisi kuvioista, kun hän oli 4-vuotias ja äiti kuoli syöpään, kun hän oli 19. Kotikaupunki oli Lund, jota hän kuvaa Ruotsin jyrkimpien luokkaerojen kaupungiksi. Oma rankka kotitausta ohjasi ammatinvalintaa ja hän meni töihin Malmön gettolähiöön Nydalaan. Siellä maahanmuuttajanuoret näyttivät Lunabballe paljaalla tavalla, mitä ulkopuolisuudentunne tekee ihmiselle.
Lunabba myöntää vaikeuden väittää moraalisena supervaltana itseään pitävässä Ruotsissa, että näköalattomuus ja osattomuus johtuvat olosuhteista, eivät ihmisestä itsestään. Jengiväkivalta ja lähiöiden ongelmat johtuvat köyhyydestä, varallisuuserojen kasvusta, arvottomuudesta. Silloin on helppo tarttua tarjoukseen, jossa saa arvostusta, rikollisjengistä.
Lunabba tähdentää, että monia lähiöiden maahanmuuttajanuoria odottaa lannistava tulevaisuus. Se rutistaa rikki unelmat ja kunnianhimon, itsetunnon ja ruumiin. Nämä lapset haluavat tulla nähdyksi. He elävät pitkään pienellä hellyydenosoituksella, aidolla kunnioituksella, oikeastaan jo sillä, että ei kohtele heitä huonosti.
Lunabba puhuu haavoitetuista lapsista, joilta on viety itseluottamus ja voima, jotka siksi ovat vaarallisia.
Siitä kertoo poliisin kovakourainen käsittely, ote, jossa ilmeetön poliisi kiskaisee pojan olkapää sijoiltaan.
Parikymmentä vuotta sitten Ruotsin rasismi oli brutaalia, typerää ja avoimen vaarallista. Nykyään rasismi on hiljaisempaa, ujuttautunut kaikkialle, kuin varjo. Moni maahanmuuttajia vainoava nuori natsi kouluttautui aikuisena poliisiksi. Tässä kohdin tuntuu ristiriitaiselta usein esitetty ehdotus, että vastaus katuväkivaltaan olisi poliisien lisääminen.
Kirjassa kerrotaan, miten ahdistavaa on olla hautajaisissa, kun vainaja on tuttu, nuori ja elämänjanoinen. Mutta pokka on pidettävä, jopa niin että Elijah kysyy ”Itkikisitkö jos mä kuolen?” Murhattuun maahanmuuttajalapseen suhtaudutaan kuin hän olisi itse syypää murhaansa, kuin se olisi itsemurha. Ei ymmärretä, että on kyse tapetun lapsen kriminalisoinnista, rankaisu pahoista teoista, joita hän ei ole edes ehtinyt tehdä. Mutta ei väliä. Sana lapsenmurha ei oikein sovi ruotsalaisten minäkuvaan.
Välillä kuulee Ruotsin rikkaiden johtajien hehkuttutavan, että getossa on vahvaa yhteisöllisyyttä ja hienoja ihmisiä. Se on kuitenkin hedelmätöntä romantisointia. Todellisuudessa lähiöissä on kyse Ruotsin laiminlyödyimmistä paikoista, rakennuksista ja ympäristöistä.
Totta on lähiökoulujen surkea kunto ja vankilamainen tunnelma. Lehdessä julkaistulla rankinglistalla Elijahin koulu on Ruotsin huonoin. Huono on sana, joka jää polttomerkiksi oppilaiden ihoon. Minun arvoni ihmisenä on vähäinen, koska olen huono ihminen, huonosta koulusta, huonosta mamu-kaupungista. Arvostuksessa Elijah saa kokemuksensa mukaan nolla pistettä.
Päinvastoin kuin luullaan, vähäinenkin oikeanlainen tuki auttaa. Lunabba kertoo, miten hän otti vastentahtoisesti luokseen asumaan Elijahin, jota ei koulu eivätkä kirjat kiinnostaneet. Pojan herääminen tuntui Lunabban omasta kokemuksesta tutulta ja siksi sitä oli kiinnostava seurata. Koulukin rupesi poikaa kiinnostamaan ja lopulta tapahtui ihme. Poika tarttui kirjaa ja luki Malcom Xn elämäkerran. Hänkin on musta ja muslimi. Lopulta Elijahille avautui mahdollisuus lähteä opiskelemaan koripallostipendillä Yhdysvaltoihin. Kirjan juonesta paljastettakoon sen verran, että nykyään Elijah on mestaruustason koripalloilija. Elijah myös esitteli Lunabballe lääkärin, josta tuli hänen vaimonsa ja kahden lapsensa äiti.
Lunabban kirjassa on Elijahin osuus niin suuri, joten oli kohtuullista, että hän sai lukea käsikirjoituksen ennen sen julkaisua. Kommentti oli, ”kirja on synkkä, mutta todellisuus oli synkempi”.
Ruotsin kielen maahanmuuttajasanasto taipuu hyvin Tarja Lipposen suomennoksessa.
Nicolas Lunabba: Itkisitkö, jos mä kuolen?. Johnny Kniga, 2024. Suomentanut Tarja Lipponen. 284 s.
