Teksti: Hilkka Kotkamaa
Kuvat: Hilkka Kotkamaa ja Kansallisteatteri
Maria Jotuni (1880-1943), suomalaisen kirjallisuuden kultakauden jättiläinen, on kokenut upean nousun Kansallisteatterin näyttämölle näytelmän Jotuni voimin. Miksi juuri Jotuni? Mitä tärkeää sanottavaa hänellä on juuri nyt? Jotain sanottavaa on, koska teatteriliput menevät vilkkaasti kaupaksi.
Näytelmä Maria Jotunista olisi voinut jopa jäädä kirjoittamatta, ellei maailmaa olisi kohdannut kauhea korona. Teatterintekijöiden kalenterit tyhjenivät, suunnitelmat peruttiin, näytelmät kuolivat ja teatterit sulkeutuivat.
Kirjailija Anneli Kanto oli jo aikaisemmin tehnyt kolme näytelmää ohjaaja Heini Tolan kanssa, joten nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Muuten ei järki pysy päässä. Pohdinnan jälkeen kumpikin totesi Maria Jotunin olevan yksi heidän lempikirjailijoitaan. Irtoaisiko siitä?
- Aloitimme taustatyöllä. Ryhdyimme lukemaan kaiken mitä kirjailija on kirjoittanut ja mitä Jotunista on kirjoitettu. Minä tein tekstiä ja Heini keksi tavan, millä asia ilmaistaan näyttämöllä, Anneli Kanto kertoo.
Jotuni herätti kiinnostuksen, koska oli hyvä hetki miettiä miltä kirjailijasta tuntuu kirjoitettuaan kirjaa 6-7 vuotta, eikä sitä noteerattu palkinnoilla ja aihekin pelotti. Silloin julkaisematta jäänyt kirjailijan pääteos Huojuva talo aiheutti Jotunille tunteen, että hän jäi tyhjän päälle. Pandemian aikaan tyhjä tunne tuntui teatterintekijöillekin kovin tutulta.
- Jotunin tarinoissa on usein keskiössä perhe, jossa on ilkeä mies, alistuva nainen, kärsivät lapset sekä perheväkivalta. Emme kuitenkaan halunneet näin helppoa ratkaisua, vaan halusimme antaa myös miehelle inhimillisiä piirteitä ja naiselle monitahoinen luonne, ei mikään viaton uhri.
Aviomies Viljo Tarkiainen oli kuivakka, kiivasluontoinen tutkijatyyppi, mutta vaimoaan tukeva ja auttava hahmo. Maria Jotuni taas oli tulisieluinen taiteilija, mutta pakkomielteisesti mustasukkainen, teräväkielinen, joka osasi hänkin myrkyttää perheen ilmapiiriä mykkäkoululla.
- Emme tiedä minkälainen Tarkiainen-Jotuni perhe oli todellisuudessa kirjallisuuden esikuvana, mutta uskon ettei väkivaltaa voi näin verevästi kuvata, ellei siitä ole omaa kokemusta, Anneli Kanta uskoo.
Kirjoitusvaiheessa eivät kirjoittajat tienneet tekevänsä näytelmää Kansallisteatteriin eivätkä osanneet kuvitella pääosaan Sari Puumalaista. Heini Tola puhui jo työvaiheessa Kansallisteatterista, mutta Anneli Kannolle olisi kelvannut pienempikin näyttämö. Viis siitä, nyt keskityttiin näytelmään ja yhteistyö hioutui lopulta niin, ettei kumpikaan muistanut kuka oli mitäkin tehnyt.
- Olen nyt ensi-illan jälkeen todella tyytyväinen. Draamatekstimme toimii onnistuneesti näyttämöllä ja Sari Puumalainen on erinomainen, kuten muutkin näyttelijät. Siinä toteutuu juuri tarkoittamani tarina. Sitä ei ole tarpeen sanoa, minkä voi näytellä.
Nykypäivän katsojalle on näytelmässä paljon annettavaa. Ehkä perheväkivallasta kertovaa kirjaa ei tarvitsisi nykyaikana piilottaa 20 vuodeksi, postuumisti julkaistavaksi. Edelleen naimisiin menevät ja lapsia hankkivat usein hekin, jotka haluaisivat vain olla vapaita ja kirjoittaa, kuten Jotuni ajatteli. Perhehelvetti ei ilmiönä ole jäänyt historiaan ja edelleen sivistyneen kulttuurikodin ulkokuorta saatetaan pitää pystyssä vaikka hampaat irvessä. Näyttävä perhe kävi kävelyllä Töölönlahden ympäri, vaikka kodin tunnelma oli hyinen, ruokapöydässä oli vain silliä ja koti oli kylmä, kun halkoisin ei ollut tarpeeksi rahaa.
Tämä on juuri sellainen näytelmä, joita tekevät vain suomalaiset ammentaen Suomen kulttuurista ja historiasta. Anneli Kanto ja Heini Tola ovat olleet täsmälleen oikealla asialla.
