Tarina dopinginuutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa
Teksti Petri Kosonen
Naganon talvikisojen alla, vuoden 1998 alussa Suomen Tietotoimisto julkaisi skuupin, joka toi kansan silmille hiihdon likaisen puolen. Se koski hiihtäjä Jari Räsäsen oletettua kasvuhormonin käyttöä. Uutisen takana oli pari vuotta STT:llä työskennellyt ja dopingin käyttöön eri piireissä perehtynyt urheilutoimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen, joka neljännesvuosisadan jälkeen kertoo viimein täysin oman versionsa tapahtumista. Eikä se ole kaikki kaunista luettavaa. Se kertoo kansakunnan kunnian nimissä bussin alle heitetyn nuoren naisen taistelua setämiesten ”hyvävelimafiaa” vastaan.
Vaikka kirja on mielenkiintoista luettavaa hiihtourheiluun perehtymättömällekin, se lähtee liikkeelle vähän rasittavasti: ansioluetteloa ja namedroppailua muistuttavaa listausta. Välillä käydään tapaamassa montun pohjalle ajautunutta entistä mäkikotkaa. Sanatarkat keskustelut sukupolven takaa eivät vaikuta kovin uskottavilta. Ei myöskään vaarallinen elämä, missä jujutsutaitoinen toimittaja liikkuu Helsingin kaduilla pippurisuihke käsilaukussaan. Sankarijournalismia ja naisen dissaamista ennen metoo-ilmiötä.
Mediasirkuksen saavuttua kaupunkiin STT:n päätoimittaja Kari Väisänen toi vastaavanlaisen kasvuhormoniampullin mukanaan Urheiluruudun lähetykseen ja asetti sen suurieleisesti pöydälle. Koska lähdesuojaa ei murreta, näyttö ei riitä oikeudessa, ja Esko Ahon johtama Hiihtoliitto näkee tilaisuutensa. Jälkeenpäin ilmenee, että samalla kun Aatsaloa ja Väisästä syytettiin kunnianloukkauksista, dopingralli pyöri täydellä teholla.
Vuosituhannen lopussa Albertinkadun ampumaradalla sattuneen kolmoissurman uhrien omaisten saamat korvaukset jäivät kauas jälkeen Hiihtoliiton vaatimista kunnianloukkauskorvauksista, mikä kyseenalaisti monien kansalaisten mielestä käsitykset oikeudenmukaisuudesta. Asiasta teki entistä mielenkiintoisemman se että Aho oli ehdolla vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Aatsalolle Tarja Halosen valinta olikin valtaisa helpotus. Lopulta käräjäoikeudessa määrätyt miljoonakorvaukset (tosin markka-aikaan) kutistuivat hovissa, eikä korkein oikeus ottanut hiihtoväen valituksia käsiteltäväksi
Tämä kaikki olisi ehkä lakaistu maton alle ja unohtunut sinne ilman Lahden vuoden 2001 dopingskandaalia. Vaikka näyttöä hormonien ja piristeiden käytöstä oli jo vuosikymmenten takaa, vasta Lahden maailmamestaruuskisat veivät kaiken pohjan lopultakin uskolta puhtaaseen hiihtourheiluun. ”Rehellisen Lapin miehen”, Jari Isometsän kärystä lähtenyt tapahtumasarja saa lopullisen niitin, kun Ala-Tikkurilan Shelliltä löytyy maajoukkuevalmentaja Kari-Pekka Kyrön sinne unohtama laukku veripusseineen, ja Helsingin Sanomien silloinen rikostoimittaja Riku Rantala saa nimettömän puhelinsoiton. Sen jälkeen Hemohes ja Epo-hormoni ovatkin jo koko kansan käyttämää termistöä. Kaikkiaan neljä suomalaista mies- ja kaksi naishiihtäjää kärähti kotikisoissa Hemohesin käytöstä. Myöhemmiltäkään henkilökohtaisilta tragedioilta ei vältytty.
Pian dopingskandaalin osapuolet istuivat käräjillä eri paikoilla. Siinä missä hiihtojengillä oli oikeudessa takanaan pääomaa, minkä turvin he pystyivät hakemaan mielikuvituksellisia korvauksia, median edustajat olisivat joutuneet hakemaan niitä omalla riskillä siitä mahdollisesti koituvista korvauksista. Siksi he jättivät jutun viemisen pitemmälle.
Johanna Aatsalon tie urheilutoimittajana oli kuitenkin jo noussut pystyyn. Vaikka maine oli puhdistettu, hän oli merkitty nainen ja maansa myynyt oman pesän likaaja. Taustavoimat ja hyvät suhteetkaan eivät enää auttaneet. Avioeron lisäksi seurasi alan vaihto. Varsinaista anteeksipyyntöä ei ole koskaan esitetty.
Päällimmäiseksi kirjasta jää ehkä ajatus, että turha kai meidän suomalaisten on päivitellä suurten kansainvälisten lajiliittojen ahneutta ja hyvä veli verkostoja, kun avoimuus on itsellemmekin melko uusi asia.
Johanna Aatsalo: Paljastus., WSOY, 2024. 319 s.
