Teksti Hilkka Kotkamaa
Kuvat Gummerus
Kirjailijan, kauhavalaisen äidinkielenopettaja Merja Mäen romaani Itki toisenkin käynnistyy Aunuksen Karjalasta vuonna 1942. Suomen valtaama Neuvosto-Karjalasta tarvitsi suomenmielisiä opettajia. Suur-Suomen miehittäjät lähettivät neuvosto-opettajat kansanopistoon, jossa he saisivat saamaan lisäoppia. Suomen puolella opettajat koulutettiin uudelleen pois Stalinin oppiohjelmasta, Suur-Suomen tarpeisiin.
Karjalan rajaseutujen ihmisiä oli aina vainottu, joten suomalaisiin suhtauduttiin torjuen. Mitä ne tarkoittivat, kun Suomesta lähetyt kerho-neuvojat mylläsivät pihan muka kasvimaaksi? Ja nimet piti kääntää suomalaisiksi. Suomessa opiskelevien karjalaisten mieli poltteli kotiin. Heillä oli halu palata kotikylään, vaikka osa taloista oli poltettu.
Mäen kirjassa suomalaiset olivat hyökänneet Suurmäenkylään jo kesällä 1941.
Kirjan päähenkilö Larja palaa kylään yksin, vaikka kaikki oli muuttunut, moni lähtenyt tuonilmaisiin. ”Minä kuolen Jumalan lähettämään surmaan”, kuten itkijänä toiminut isoäiti Buabo sanoisi. Larjalle opettajan työ oli mieluinen, koska siinä sai itse tehdä päätöksi. Larjasta olisi hienoa, ”jos kukaan virkamies ei valvoisi pellolla edistymistä ja sadon saisi syksyllä pitää itse”.
Suomessa opinnot pidettiin kansanopistossa, Oulujärven rannalla. Siellä Larja esittäytyi: ”Larja Rovio, syntynyt 1917, opiskellut opettajaksi Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan opettajaleirillä 1941-42, joulukuusta toukokuun loppuun”.
Neuvostoliitto oli pitänyt Karjalan kovassa kurissa. Siihen oli totuttu, mutta karjalaisten teki mieli panna vastaan. Protestiksi kävi sekin, että omalla kasvimaalla viljeltiin ruusuja, kun kaalit ja lantut piti luovuttaa kolhoosiin.
Karjalaan palannut Larja muistelee mennyttä, miten moni kylän taloista oli tyhjiä, puoliksi poltettuja. Hän tunsi kipeästi, että kaapissa oli tallessa äidin hiuksia, joita hän leikkasi meille kallisarvoiseksi muistoksi ennen kuin hänet vietiin vankileirille.
Kouluissa karjalaiset opettajat saivat potkut suomalaisten miehittäjien määräyksestä. ”Epäkansalliset” opettajat oli viety jo työleirille. Jäädä saivat vain ne, jotka suostuivat lähtemään uudelleenkoulutettavaksi. Sitä ennen lapsia opetti Suomesta tulleet opettajat, suomalaiset olivat itäkarjalaisten vapauttajia ja siksi saivat määrätä.
Suomenkieli ei ollut neuvostoaikaan kiellettyä, pitihän karjalaisista kouluista tulla kielitaitoisia kaadereita tulevaan Neuvosto-Suomeen. Suomalaiset valloittajat tarvitsivat suomen kieltä Suur-Suomea varten. Miehittäjän alaisuudessakin suomea taitava Larja sai opettaa koulussa, mutta kyläläisten silmissä hän oli petturi, jolle kylän lehmien maitoa ei myydä.
Larjalla oli paljon työtä, koska hänen piti tehdä töitä myös navetassa ja sairaan isoäidin, Buabon, kanssa. Heikkona hetkenä Larja mietti, mikseivät ottaneet tyttäriäkin, kun salainen poliisi pidätti isän ja äidin. Sodan suruista ei saanut puhua ääneen, heikkouksille ei ollut sijaa miehittäjien edessä.
Rintamalla miesten sota räjähteli ääniä, mutta naisten sota kotona oli mykkä. Eiväthän rajaseudun naiset olleet sodan osapuolia, ”oli vain tuuli joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä”. Buabo antoi Larjalle lempinimen Pohjoistuulen puhaltama, koivunvarpusen raapima.
Kylän itkijänaisena tunnettu Buabo koulutti Larjalle itkijän keinot, hautajaisiin ja suruun. ”Kun ikävä virtaa lävitseni, ei itkua tarvitse teeskennellä”. Itkulla mieli puhdistuu, omaiset lohtua ja itkun avulla vainaja vie viestiä tuonilmaisiin, ennen meitä kuolleille. Virsien veisuu huojensi surijaa, auttoi pääsemään irti vainajasta. Kyläläiset tarvitsevat itkuvirsien laulajaa, joka osasi asiansa.
Sota vain jatkui eikä kukaan tiennyt koska loppuu. Ei tietoa kuka voittaa ja mihin raja piirretään, kuka jää millekin puolen. Kuka menettää kotinsa ja kuka jää henkiin? Kenestä tulee sotavammainen ja kuka jaksaa kaiken läpäisevää surua? Kuka palaa vankileiriltä ja kuka löytää perheensä? Kenen rakkaus kestää pitkässä erossa ja kuka kestää rintamalinjalla ja kenen hermot pettävät etulinjassa?
Kun valloittajat tulivat kylään, he polttivat kylän taloja niin että sisällä kiljuivat siat ja kanat ja joskus ihmisetkin. Suomalaiset toivat kylään pelon ja lopettivat lasten lapsuuden.
Oliko koti pakko jättää? Lopulta Suurmäestä tuli kaikille käsky lähteä evakkojunaan. Nyt Larjalla oli enää yksi kysymys, miten voisi tässä ihmispaljoudessa osata vaihtaa Eilisenvaarassa oikeaan junaan kohti Seinäjokea, lopullista kotia. Evakkomatkasta Karjalasta Pohjanmaalle kertoo Merja Mäki edellisessä kirjassaan Ennen lintuja.
Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus, 2024. 415 s.
