Antti Helin, Kimmo Lahti: Kylmää käteistä
Teksti: Petri Kosonen
Onko varmin tapa päästä kirjailijaksi ryhtyä taparikolliseksi? Ainakin true crime kirjallisuus myy. Murhien ohella sen kiinnostavin alalaji lienee huumekauppa ja sen kuningas kokaiini.
Kirjan alaotsikko on sikäli harhaanjohtava, että meillä Suomessakin kokaiini tunnettiin jo 1800-luvun loppupuolella ja sata vuotta sitten sen käyttö oli tietyissä piireissä varsin tavallista. Mutta seuraava kunnon aalto meille saapui vasta ennen vuosituhannen vaihdetta. Lamasta pystyyn pyristelevä maailmanmestari/Nokia-Suomi alkoi ottaa lisää vaikutteita suuresta maailmasta.
Andeilla kasvavan kokapensaan lehdistä (1800-luvun puolivälistä asti) jalostettu kokaiini on keskushermostoon vaikuttava huume. Koska se on pitkälti nopeasti elimistöstä poistuva luonnontuote, myös esimerkiksi huippu-urheilijat voivat käyttää sitä melko pitkään, ilman että se näkyy tuloksissa. Kokaiinia on pidetty ainakin puoli vuosisataa menestyjien huumeena, amerikkalaisiin gettoihin liitettyä crack-kokaiinia lukuun ottamatta.
Varsinaissuomalaisesta pikkukaupungista muuttanut Kimmo Lahti työskenteli nuorena 1990-luvun lopulla pitkiä perinteitä vaalivassa ravintolassa Helsingin keskustassa. Paikan nimeä ei mainita, mutta se on helppo päätellä. Uratien nouseminen pystyyn ja vaimolta saatu sukupuolitauti olivat hänen syynsä siirtyä uudelle alalle.
Ensimmäistä kertaa Lahti lähti etsimään eliittihuumetta Itä-Helsingin perukoilta. Illan viimeisellä itämetrolla, maailman pohjoisimman linjan päästä. Aamuöinen amfetamiini meininki oli siellä kaikkea muuta kuin elitististä,ja matka osoittautui turhaksi.. Lukijalle kuitenkin ilmeni, että pääkaupungin piripiirit ovat melko pienet. Kotimaisen true crimen velanperintätarina on tuttu muistakin alan teoksista. Kuuluisan rockrumpalin brodi, NBK: jengipomo ja kyyditys Mellunmäen kylmäasemalta kohti Sipoonkorpea.
Ennen puoltaväliä kirjassa päästään viimein Amsterdamiin, ehkä Euroopan kliseiden kautta; Punaisten lyhty huumesatamaan. Kaupunkia lähestytään pitkälti kliseiden kautta; punaisten lyhtyjen alueen näyteikkunaostokset, coffeeshopit, venemajoitus ja van Gogh. Mutta matkailumainosta osiosta ei kuitenkaan muodostu. Alankomaiden Antillien kautta Hollantiin rantautuu Etelä-Amerikasta melko puhdasta kokaiinia. Amsterdamista pohjoiseen pulverin sanotaan olevan enemmän piripitoista, mutta miehemme mukaan hänen tuotteensa oli puhtaampaa (69€%) .
Itähelsinkiläisestä vuokrakasarmista oli pitkä matka espoolaisen ökytalon perillisten bileisiin., mutta sinnekin muistelmissa päädytään. Rahakätköjä on ontossa puunrungossa ja jääkaapin pakastelokerossa, mihin kirjan nimi viittaa. Kokaiinin lisäksi kirjassa käydään läpi Helsingin bilehuumehistoriaa vuosituhannen vaihteessa, viinalla läträämistä unohtamatta. Tarinat pääkaupungin tuolloisesta portsarikulttuurista ovat melko kylmääviä. Jos muistelmiin on uskomista, klubien ovilla seisovat stereoideilla kasvaneet kaapit olivat järjestelmällinen Helsingin bilehuumekauppaa. Viivoja imuroitiin vessanpöntönkannelta, jonka jälkeen kopeissa harjoitettiin seksiä. (Jonneille tiedoksi: Kyllä kondomiautomaatteja oli yli puolivuosisataa sitten jo esim. huoltoasemien vessoissa, kauan ennen trendibaareja). Stadin pintaklubien ja perinneravintolan lisäksi siideriä (!) lipitetään paljon myös edullisissa maahanmuuttajaomisteisissa baareissa. Kauppa käy, mutta myös kuormasta syödään… tai siis nuuskataan, vaikka vanhempi mafiapomo siitä arpinaama Tony Montanaa varoittikin. Gramma kokaa ja pari piriä viikossa saattoi kadota omaankin nenään.
Juuri ennen vuosituhannen vaihdetta Lahden tuontibisnes loppuu kuin seinään. Amsterdamista tuotu ”viimeiseksi” tarkoitettu iso lasti pääsee kyllä perille, mutta sitten onkin kotioven takana Jari Aarnion johtaman Helsingin huumepoliisin yksikkö. Niin kuin kuulema usein tapahtuu: käry ei käy rajalla vaan ilmiannosta. Kirjassa ei kerrota oikeuskäsittelystä eikä vankilavuosista. Se onkin sitten kai toinen juttu.
Neljännesvuosisadan aikana maamme huumeskene on muuttunut suuresti. Nyt markkinoille pyrkivät länsinaapurin katujengit Lahden kaltaisten yksityisyrittäjien, liivijengien, tai ainakin lööpeissä riehuneen itämafian sijaan.
Antti Helinin kirjaamat muistelmat ovat hyvin yksityiskohtaiset. Tämä on myös niiden heikkous, silloin kun sinne on eksynyt, muuten merkityksetön virhe, kuten Kallion Oiva ja Karhu-oluttölkki 1990-luvulla. Sellainen enemmänkin heikentää niiden uskottavuutta.
Kirjan julkaisutilaisuudessa esiintyi vilpittömän oloinen mies, jonka sanoja ei tuntunut olevan syytä epäillä. Toisaalta taas, toisin kuin elokuvat usein antavat ymmärtää, paljon lähempänä aineen alkulähteitä operoivat kokadiilerit voivat olla varsin joviaalin oloisia hahmoja.
Antti Helin, Kimmo Lahti
Kylmää käteistä
Mies joka toi kokaiinin Suomeen
207 sivua, Readme.fi, 2025
