Teksti ja kuvat Hilkka Kotkamaa
Mikko Huhtamiehen kirja, Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa on jykevää historiaa merenkulun alkuvuosisadoilta. Jykevä tietoteos on huomattu myös paitsi merihistorian harrastajien, myös asiantuntijoiden eli tietokirjojen palkinnonjakajien piireissä. Kirja oli ehdolla Kanava-palkintoon, jossa 200 kirjan joukosta oli valittu loppusuoralle viisi. Se sai myös Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon. Ruotsista tuli kirjalle ja sen tekijälle Merihistoriallisen yhdistyksen arvostettu Jan Glete-palkinto.
Kirja lähtee 1300-luvulta, jolloin merenkulku oli alkutekijöissään ja laivojen kaappaukset liiketoimintaa. Valtion ja rosvojen välinen viiva oli veteen piirretty ja merirosvousta tehtiin lunnaiden toivossa. Tuohon aikaan tehty merirosvous oli osin hyväksyttyä toimintaa, eräänlaista tullin keruuta.
Laivojen kaappaukset eivät olleet leikin asia, sillä usein kävi niin että miehistö tapettiin, mutta laiva ja lasti haluttiin ehjänä. Merirosvoilta oli yleensä joku toimeksiantaja, joka saattoi tulla jopa hallisija tai kaupungin johto. Kiinni ei saanut jäädä, koska merirosvoudesta oli kovat rangaistukset, tosin koko Itämeren kattavaa lainsäädäntöä ei vielä ollut. 1300-1400-luvuilla tunnettu rosvoryhmä oli Vitaaliveljet, jotka kiusasivat Itämeren laivoja kaappauksin ja aiheuttaen sekasortoa.
Merkittävä Itämeren alueella hallitseva järjestö oli Hansa-kauppiaat, jotka perustivat toimintansa pääosin kaupantekoon, eivät ryöstelyyn. Siksi heidän laivojaan kutsuttiin rauhanlaivoiksi, jotka tiukassa paikassa hyökkäsivät yhdessä merirosvolaivoja vastaan. Koska ”laivat olivat uivia tavara-aittoja” ja oli onni, että uponnut laiva oli usein monen tahon omistuksessa. Silloin sekä voitto että haaksirikkoutuneen laivan hyödyt ja vahingot jakautuivat. Erikseen olivat rantarosvot joiden elinkeino oli ryöstetyistä tai haaksirikkoutuneista laivoista irronnut hylkytavara.
1400-1500-luvun merenkulku oli eräänlaista riskinhallintaa. Teknisiä laitteita ei ollut ja elettiin säiden armoilla. Ei ollut ihme, että merenkulkijat olivat hyvin taikauskoista väkeä. Taivaankappaleiden vaikutus oli keskeinen ajattelussa. Oli tunnettava tähdet ja voimissaan olivat horoskoopit ”älä astu laivaan skorpionin aikaan”. Kalat, kauris ja vesimiehen olivat turvallisia, mutta neitsyttä on varottava. Merimiesten kalentereissa oli myös ”pahan onnen päiviä”, jolloin ei juuri uskallettu astua laivaan, vaikka sää oli hyvä. Oli myös sääntö että perjantaina ei saa lähteä merelle.
Sään ennustaminen oli vaikeaa ja sattumanvaraista, kun kuu ja olivat sään tärkein ennusväline, ja elettiin aikaa ennen kelloa ja kompassia. Usein yllättävät säänmuutokset johtivat haaksirikkoihin, vaikka kaikki tähtien ennusmerkit olivat kohdallaan. Myöskään vakuutuksia ei ollut ennen 1700-lukua. Sitä ennen vakuutukseksi tehtiin lahjoituksia kirkkoon ja turvallisuuta luotiin tekemällä laivan pienoismalleja kirkkoihin ja sijoittamalla rahaan kirkon rakentamiseen. Ennusmerkkejä etsittiin avotulen voimasta, lintujen leinnoista ja sitä miten siat tökkivät korsia maassa. Nainen laivassa tiesi epäonnea, mutta sitä sääntöä ei noudatettu tarkkaan, koska jopa laivanvarustajissa oli naisia. Tunnettu varustaja oli turkulainen Valpuri Innanen 1500-luvulla.
Merimiehet olivat tuohon aikaan hyvin taitavia. Huippuosaava laivuri ja perämies pystyi kulkemaan melko heikoilla purjehdusominaisuuksin varustetuilla raakapurjealuksilla vaikeilla vesillä. Oli osattava purjehtia ns. sokeita kiviä vältellen, merkitsemättömillä reiteillä, mentävä myös pimeässä, koska kausi saattoi jatkua marraskuun lopulle asti. Merimiehen ammatti opittiin käytännössä, usein isältä pojalle.
Koska tutkimus perustuu virallisiin papereihin, on Huhtamiehen mielestä kovin harmillista, että niihin ei merkitty merimiesten tuntemuksista mitään. Miten he uhmasivat vaaroja, miten hallitsivat pelkojaan ja miten kestivät pitkiä aikoja olla vailla yhteyksiä perheeseen ja yleensäkin ulkomaailmaan.
Vähitellen meriturvallisuutta saatiin lisättyä merikarttojen avulla. Kustaa Vaasan aikana 1500-luvun puolivälissä tehtiin päätös ihmisten omaisuudesta luetteloista ns. voudintileistä, joita tehtiin verotusta varten. Ilman näitä kirjauksia, olisi nykyinen historiankirjoitus paljon epätarkempia. Omaa laivastoa Ruotsi ryhtyi rakentamaan 1526, koska laivoja tarvittiin kauppaan ja sotimiseen. Merenkulku toi rahaa ja rahalla perustettiin kaupunkeja pitkin Suomen rannikkoa sekä mm. Helsinki.
Merellä seilasivat kaupunkien porvareiden laivat, kruunun rahtialukset, ulkomaiset alukset sekä talonpoikaislaivat. Systemaattista tietoa aluksista löytyy, vaikkakin talonpoikaisista aluksista niukimmin.
On selvää, että haaksirikkoja sattui usein syksyllä. Harvinainen dokumentti löytyy aluksesta, joka lähti Lohtajalta 1579 mukanaan toistasataa tynnyriä jauhoja, 34 tynnyriä sikaloita, 77 tynnyriä ohraa. Syksy oli ehtinyt sadonkorjuun vuoksi pitkälle, ja syysmyrsky yllätti ja alus haaksirikkoutuu. Tappio oli kirvelevä.
Talvet olivat 1350-1850 kylmiä, sotia käytiin ja jäät estivät merenkulun täysin. Jäätiköitä pitkin saattoi vihollinen myös hyökätä. Tästä löytyy dokumentti hyökkäyksestä Lauttasaareen, jossa saarelle hyökänneille viholliselle kelpasi vilja, vaatteet, rautaesineet, kotieläimet ja arvometallit sormuksia myöten.
Talonpoikaispurjealuksia oli 300-400, vaikka ne yritettiin kieltää, koska kruunu koki ne epäreiluiksi kilpailijoikseen. Huonoina vuosina pienet maaseudun laivat takasivat osaltaan huoltovarmuutta. Haaveri saattoi kokonaisia kyliä köyhyyteen, koska alukset olivat usein yhteisomistuksessa.
Onnistunut purjehdus toi omistajilleen rahaa ja kaikille voita, lohta, hylkeentraania, nahkoja, turkiksia. Jopa arvokankaita, mausteita, viinejä ja hedelmiä. Suolaa tuotiin kaikille. Laivoissa saattoi olla myös matkustajia. Suomesta vietiin kalaa, viljaa, sahatavaraa, nahkoja, hylkeenrasvaa, polttopuita ja voita. Kalaa ostivat erityisesti eteläeurooppalaiset katoliset paastoajan ruoaksi. Kalastusta on tutkijoiden kiitollista tutkia, koska se on dokumentoitu yksityiskohtaisesti. Vantaankosken lohen ja Pohjanmeren turskan valtavat vientiluvut tiedetään tarkkaan.
Ravinto-opin näkökulmasta on kiinnostavaa, että köyhät söivät ruisleipää, kalaa, naurista ja kaalisoppaa, rikkaat vehnäpullaa, lihaa, voita ja joskus jopa riisipuuroa. Peruna ja sokeri tulivat vasta 1700-luvulla.
Merenkulun kehittyessä tarvittiin laivoja eli Suomesta kuljetettiin puuta ja tervaa telakoille ympäri maailmaa. Näin Itämeri yhdistyi Välimereen, telakoille kuten Espanjaan. Sinne kelpasivat myös suomalaiset veneenrakentajat ja miehistöt. Suomessa ei juuri kasva tammea, mutta myös mänty on sopiva puu laivoihin.
Espanja oli osa Habsburgin monarkiaa ja 1500-luvulla suurvalta ja merimahti. Se tarvitsi laivoja, joita saatiin valmiina tai rakennusmateriaaleiksi Pohjolasta puuta ja tervaa. Lisäksi saatiin Venäjältä Itämeren kautta hamppua ja pellavaa. Itämeren suunnan metsät kiinnostivat, koska Välimeren metsät oli jo hakattu.
Laivoja tarvittiin myös siksi, että jokainen meritaistelu vei paljon tammesta tehtyjä sotalaivoja meren pohjaan, miehistöineen. 1450-luvulla tapahtui laivanrakennuksessa iso muutos, kun klinkkeristä eli limilaudoituksesta tasalaudoitukseen. Se tarkoitti, että laivoista pystyttiin rakentamaan isompia ja yksimastoisista voitiin siirtyä kolmimastoiseen. Alukset tehtiin usein tuohon aikaan Tukholmassa, mutta rakentajat ja mestarit olivat suomalaisia timmermanneja, joita Turun saaristosta ja Pohjanmaan rannikolta lähti töihin satoja. Skeppsgårdenin laivatelakan tärkeimmäksi mestariksi dokumentti mainitsee suomalaisen Jaakob Laicon.
Puulaivojen ongelma oli merestä kiinnittyvät laivamadot, nakersivat pohjan kelvottomaksi. Pohjan matomatto myös hidasti laivan liikkumista, eli tavara liikkui hitaammin ja sotalaivat eivät ehtineet vihollista pakoon. Tervattu pohja ei matoja kiinnostanut ja tervatuista köysistä tuli myös kestävämpiä. Myöhemmin pohjia vahvistettiin kuparilevyillä, joista madot eivät pitäneet. Vaikka eivät tuon ajan laivat kovin pitkäikäisiä olleet, koska kuivatelakoita ei ollut ennen 1750-lukua ja talvi heikensi rakenteita.
Mikko Huhtamiehen kirja avaa uusia näkymiä aikaa, jolloin Suomi ja Ruotsi olivat talousalue, jonka uskottiin olevan ikuinen.
Mikko Huhtamies: Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa. Siltala, 2022. 270 s.
