World America Miamin satamassa uinui hulppealta näyttävä, jättikokoinen MSC World America -alus.
Päätinpä sitten lähteä risteilemään – kerrankin kunnolla! Jostain olin saanut idean, että olisi kiva matkustaa Panaman kanavan läpi…tai tiedän kyllä, mistä idea oli lähtöisin; olin joskus kauan sitten lukenut jännittävän kirjan nimeltä Panaman räätäli…No, eihän sillä kai sinänsä ollut mitään suoranaista tekemistä itse kanavan kanssa, mutta nimi jäi vain kummittelemaan.
Ja kun olin edellisenä kesänä tehnyt rennon ja sujuvan risteilymatkan pitkin Euroopan jokia, risteily valtamerillä oli kai luonteva jatko varsinkin, kun samainen laivayhtiö Kristina Cruises oli sisällyttänyt sen ohjelmaansa.
Hetken kyllä käväisi mielessä, että entä jos jossain vaiheessa unohtavat tämän mummon jonnekin autiolle saarelle – olin hiljattain lukenut sellaista sattuneen! Muistutin kotiväelle varmuudeksi, että tällä mummolla on aina kännykkä mukanaan – ehkä sen avulla löytyy, jos vaikka mummo sattuisi unohtumaan laskemaan kauniita kiviä johonkin rantaan.
Matkaa varatessani ajattelin, että mihinkään sisähyttiin en ainakaan suostu; sen verran klaustrofobinen olen…ja päätin, että kun reissu joka tapauksessa maksaisi aika paljon, hytissä pitää olla avattava ikkuna…ja kun sellaista ei ollut tarjolla, edes parveke, jossa voisi illalla istua ennen nukkumaanmenoa ja katsella aavaa merta. Niinpä parvekehytti 8. kannella oli kotini ja linnani seuraavien parin viikon ajan. Näin jälkeenpäin arvioituna ihan hyvä päätös.
Miksi lentäminen on niin rankkaa?
Matka alkoi Miamista, minne piti sitä ennen tietysti lentää. Reitti Helsingistä sinne kulki Lontoon kautta ja hiukan kammoksuin jo etukäteen Heathrow’n lentokentän terminaalien ja lähtöporttien pitkiä etäisyyksiä muistaessani muutaman vuoden takaista kotiinpaluuta Yhdysvalloista Lontoon kautta terminaalinvaihtoineen. Hikihän siinä tuli! No, nyt en ollut yksin matkassa ja ajattelin, että ryhmän mukana on turvallista – tuskin ihan helposti päästävät eksymään. Siltikin, hiki kyllä tuli …. varsinkin kun selkärepusta katkesi hihna niin, että reppua piti roikottaa pikkulenkistä. Onneksi kohdalle sattui kohtelias kolumbialainen, joka herrasmiehenä roikotti rouvan reppuparkaa loppumattomilta tuntuvia käytäviä. Siinä jutellessamme selvisi, että hän oli Kolumbiasta – nyt siis matkalla kotiin. Hän kertoi, että kotona odottaa 8-vuotias poika, jonka hän on luvannut ensi vuonna viedä Rovaniemelle tapaamaan joulupukkia. No, siinä avusta kiitellessäni sanoin, että koska reissu aivan ilmeisesti kulkisi Helsingin tai vähintäänkin Helsingin lentokentän kautta, toivotin joulupukkia tapaamaan tulevan pikkumiehen tervetulleeksi – siis ehkä joku päivä vielä tapaisimme?!
Siinä jälleen kerran lentokentän loppumattomia käytäviä laahustaessani jäin pohtimaan ja myös ihmettelemään, eikö tähän osaan matkustamista voisi todellakin kehittää jotain järkevämpää ratkaisua kuin satunnaisesti siellä täällä risteilevät liukukäytävät? Toki nekin helpottavat, mutta vain pieneksi hetkeksi. Eikö käteviä sähköllä kulkevia ajoneuvoja, joita esimerkiksi inva-kuljetuksiin käytetään, voisi liittää pieneksi junaksi, joka säännöllisin väliajoin kuljettaisi ihmisiä ostosalueelta lähtöporteille? Ja vastaavasti lennon saavuttua tuloportilta sinne, mihin matkalaukut tulevat? Itse asiassa matkalaukut kulkevat koneisiin paljon sujuvammin kuin matkustajat!No, onneksi meillä ei ollut kiirettä; ehdimme hyvin nauttia lounasta lentoaseman ravintolassa ennen viimeistä maratonetappia lennon lähtöportille. Siis sitä, jossa selkäreppuni hihnat lopullisesti pettivät! Ystävilleni kotiin kirjoitin:
”Puuuuh…pääsin just Miamin koneeseen istumaan…selkärepusta petti molemmat hihnat ja sen raahaaminen otti vähän voimille…Hiki tuli mutta eteläänhän tässä ollaan menossa.”
Lento Lontoosta Miamiin oli niin uuvuttava, kuin vain arvata saattoi. Onneksi lentoyhtiöt tekevät parhaansa matkustajien viihdyttämiseksi. Edessä olevan istuimen selkänojassa on näyttötaulu, josta voi seurata niin lennon etenemistä kuin löytää kaikenlaista viihdettäkin elokuvista musiikkiin. British Airways pani parastaan myös pakollisten kuulutusten osalta; ne oli puettu hauskan rokokoo-ajan tarinan muotoon.
Kun tarkastelin lentoreittiämme, huomasin lentoreittimme Lontoosta Miamiin kulkevan Kanadan pohjoisosan yli. Paperikartalta katsoessa sitä tuskin luulisi lyhimmäksi reitiksi, mutta…ilmeisesti se sitä on?!
Kone oli iso, vaikka ei näyttänyt ihan niin suurelta kuin kauan sitten lennollamme Miamiin. Silloin muistan, että edessä avautui ison jalkapallokentän kokoinen alue. Istuimme peräpenkillä ja vapisin pelosta. Tuolloin iskenyt lentopelko on onneksi sittemmin hellittänyt. Joku selitti minulle silloin, että melkein tyhjästä syntynyt lentopelko johtui todennäköisesti siitä, että minulla oli pieniä lapsia, joista tunsin olevani vastuussa. Ilmeisesti totta, sillä vanhemmiten jännitys on todellakin helpottanut, mutta ei ihan täysin kadonnut, valitettavasti. Nyt kone vaikutti suht. normaalilta isolta lentokoneelta, mutta sitten selvisi, että siinä olikin peräti kolme kerrosta – lentävä kerrostalo siis!!
Lentokone Lontoo Miami, lentävä kerrostalo!
Kaikki sujui kuitenkin mallikkaasti, tarjoilu pelasi ja koska olin saanut toiveideni mukaan istuimen käytävän vierestä, pystyin aina välillä nousemaan ylös ja jaloittelemaan, wc-käyntihän on aina pätevä syy?!! Pieni lenkkeily on mielestäni välttämätöntäkin, jotta välttyisi ikäviltä veritulpilta. Välillä jäin sitten koneen takaosan levennykseen juttelemaan hetkeksi kanssamatkustajien ja väliin myös tauolla olevan henkilökunnan kanssa. Näin matkanteko sujuu rattoisammin.
Lopulta, vihdoin olimme pääsemässä perille ja laskeutumassa!! Hiphiphurraa!
Ryhmäreissuilla on etukäteen suunnitellun ohjelman ohella se etu, että matkatavarat kulkevat hotellista kentälle ja päinvastoin huolettomasti, kunhan laukussa on vaan oikeanlaiset lipukkeet. Joo…mutta oma
reippaasti pyörillä minua seuraillut laukkuni oli muuttunut Miamiin saavuttaessa hiukan haluttomaksi, sanoisinko nihkeästi mukana kuljetettavaksi. No, en joutunut sitä turhan paljon taluttelemaan ennen kuin totuus valkeni oikeastaan vasta koto-Suomessa, kun tarkastelin reissukaveriani tarkemmin; ei ihme, että se ontui: yksi kulmista ja pyöristä oli rutussa! Laukku oli ilmeisesti pudonnut jostain korkealta kulmalleen niin, että kulmassa ollut pyörä oli liiskaantunut melkein pyörimättömäksi. Reissussa näköjään rähjääntyy!
Miamissa meitä odotti onneksi yö hotellissa, unta ei todellakaan tarvinnut maanitella. Taisin kellahtaa pehmeälle ”amerikanvuoteelle” kuin kuollut kala. Kuollut lentokala!
Ala-aulassa huojui ilmastoinnin vienossa tuulessa lumiselta näyttäviä palmuja! Lähempi tarkastelu osoitti, että ne olivat valkoisista linnunsulista muotoiltuja taideteoksia!
Palmuja hotellissa Miamissa. Lumiselta näyttävät palmut oli tehty linnunsulista!
Novotel Miami Bricknell -hotelli oli ehkä keskitasoa hivenen parempi hotelli – ainakin se oli enemmän kuin motelli. Ei siis valittamista!
Aamiainen oli luvassa hotellin ravintolassa ja itseäni hiukan jännitti, olisiko tarjolla jenkkityyliin pelkkä muroja ja donitseja vai kenties eurooppalaisittain runsas pitopöytä. Lopulta se taisi olla hiukan molempia; leikkele- tms. tukevampi tarjonta ei ollut ihan samaa luokkaa kuin parempien suomalaisten tai eurooppalaisten hotellien aamiaistarjonta, mutta kyllä tämäkin hyvin kelpasi! Sitten vain kiertoajelulle Miamin nähtävyyksiä silmäilemään ja sieltä suoraan laivalle. Kaikki siis kunnossa!
Miamin kaupunki oli nopeasti silmäilty, eikä se näyttänyt vuosien saatossa juurikaan muuttuneen – tai jos olikin, minä en ainakaan muistanut! No, totta puhuen, en muistanut edelliseltä Miamin reissulta paljoakaan, mutta emmehän silloin toki kaupungin keskustassa juurikaan liikkuneet, tukikohtamme oli tuolloin Miami Beachilla.
Miamin kaupunkikierros ei siis suuremmin säväyttänyt, iso kaupunkihan se on, mutta parasta antia ovat ehdottomasti rannat. Satamassa vuorottelevat maailman suurimmat risteilijät, joilla me (varakas väki!) seilaamme ympäri maapalloa.
(JATKUU –)
