Seuraava satamamme olisi ainakin kartan mukaan Cartagenan kaupunki Kolumbiassa. Siis Etelä-Amerikkaakin tulisi tällä reissulla kepeästi ainakin sivuttua! Mitä lähemmäksi pääsimme, sitä enemmän merellä näkyi muita laivoja. Liikenne näytti suorastaan vilkkaalta!
Hyvin pian taivaanrannalla alkoi näkyä moderneja tornitaloja, miltei pilvenpiirtäjiä hivenen harmaata taivasta vasten. (kuva 7866)
Olin varannut itselleni kiertoajelun Cartagenassa, sillä uskoin sen antavan hyvän kokonaiskäsityksen paikasta. Samalla se antaisi sopivasti tietoa maasta ja sen kulttuurista. No, kyllähän pieni kierros kaupungissa mielenkiintoinen kieltämättä olikin, mutta…. pääasia näytti taas kerran olevan shoppailu…Muistan yhden jenkkituttavani taannoin huokaisseen retkistä vaimonsa kanssa; ”shop shop shop, till you drop!” Nähtävästi hänellä oli kokemusta näistä reissuista.
Turistibussimme jätti meidät kadunkulmaan, jossa joukko reippaita kauppiaita odotteli meitä turisteja hattukärryineen, t-paitoineen ja korutarjouksineen kuin parvi korppikotkia. Pääsimme eroon vain menemällä …oppaan johdattelemina …pieneen ”museoon”, joka osoittautui lähinnä kaupaksi; smaragdikaupaksi. No, kauniitahan nuo olivat katsella, mutta mutta…. vaikka hinnat mahdollisesti olivatkin edullisia näiden vihreiden kivien maailmanmarkkinahintoihin verrattuna, huimasivat kuitenkin sen verran, että jätin niiden hypistelyn suosiolla muille. Sen verran ”museo”-sanalle oli kohteessa katetta, että seinillä oli tauluja, joissa kerrottiin smaragdien taustoja ja historiaa. Täällä kerrottiin mm. Hernán Cortézin löytämästä valtavasta smaragdista, jota hän nimitti tuomion kiveksi. Se oli pyramidin muotoinen ja löytyi pääkallon päältä TexcoconOikeuspalatsista (El Palacio de Justicia en Texcoco). Ympärillä oli koreita sulkia ja höyheniä sekä muita jalokiviä, ja atsteekkituomarit käyttivät sitä päätelläkseen, oliko tuomiolla oleva henkilö syytön vai syyllinen. Museon seinillä oli myös tauluja, joissa kerrottiin olmeekkien kulttuurista Kolumbiassa ja valokuvia smaragdien kaivamisesta.
Museosta suuntasimme kauniille aukiolle, jota reunustivat värikkäät, kaksikerroksiset rakennukset koristeellisine parvekkeineen. Kaupunkikuva täällä oli kovin idyllinen. Kapealla kadulla ohitimme tuk-tuk-vuokraamon, mutta emme ehtineet jäädä kyselemään ajopelien hintoja, vaan kiirehdimme Cartagena-sateenvarjoa lippunaan kantavan oppaan perässä eteenpäin. Täällä oli kyllä syytä katsoa jalkoihinsa, ettei astunut vahingossa puita ympäröivään syvään monttuun tai muuten vain katukäytävään ilmestyneeseen koloon.
Välillä pysähdyimme, esimerkiksi kahta ihmishahmoa esittävän patsaan viereen ja opas kertoi Cartagenan historiasta. (Opas kertoo Cartagenan historiasta_7837.JPG). Siinäpä pappi selvästikin kertoi alkuasukkaalle taivasten valtakunnasta. Sen jälkeen pistäydyimmekin jälleen kirkossa, jossa oli myös siirtomaa-ajasta kertova museo. Luostarikirkon taideteokset olivat kieltämättä upeita! Niitä oli seinällä olevan muistolaatan mukaan käynyt ihailemassa myös Paavi Fransisco vuonna 2017.
Luostarin tunnelmallisen vehreässä puutarhassa oli liukkaat, punaiset laatoitetut polut asiaankuuluvine varoitustauluineen. Sitten teimme pienen aikamatkan; luostarin kellot nimittäin ovat peräisin 1600-luvulta tällä paikalla toimineesta jesuiittakoulusta. Luostarin puutarha tiheine palmupuineen, joiden lehvät kattoivat alueen kuin kattona suojaamaan auringonpaahteelta, oli viihtyisä paikka.
Luostarista matka jatkui Cartagenan kapeille kaduille ja kujille, joille väriä ja viihtyisää varjoa antoivat kauniit ja värikkäät rakennukset. Niiden seinät olivat väliin kirkkaan punaisia, vuoroin vihreitä tai iloisen keltaisia. Hyvin pian oppaan Cartagena-päivänvarjo johdatti joukon kuitenkin kauppahallien luo, joiden pääartikkeleita eivät suinkaan olleet kalat tai vihannekset, vaan matkamuistoksi sopivat hatut, huivit ja muu vastaava. Terhakas hattukauppias pyydysti alta aikayksikön asiakkaakseen suomalaisrouvan, joka lyhyen hintaneuvottelun jälkeen lähti kolumbialainen Panama-hattu päässään kotia kohti. (Panama-hatut ovat siitä käteviä, että ne voi kiertää rullalle hatun kärsimättä, joten ne saa sujuvasti matkalaukkuun, jos sinne nyt ylipäätään mitään ylimääräistä mahtuu.) Vai saisiko olla Romeo y Julieta -sikareita? No, eihän sikareistaan kuuluisa Kuuba täältä kovin kaukana ole, joten ihmekö tuo. En välittänyt sikareista, onnekseni kukaan lähipiiristäni ei ylipäätään polta ja sikarin savu tuottaa kokemukseni mukaan minulle alta aikayksikön vahvan migreenikohtauksen.
Kierroksen seuraava etappi oli jo satamasta näkynyt vanha linnoitus vihreällä kukkulalla. Hmm…tässä helteessä sinne kapuaminen ei oikein houkutellut, joten punnitsin hetken mielessäni plussia ja miinuksia; rinne oli jyrkkä ja kapea tie ylös mutkainen, ylhäältä olisi epäilemättä hieno näköala, mutta…olisiko se rääkin väärtti? Jotenkin paikka toi mieleen Suomenlinnan linnoituksen…tuskin se mitään kovin uutta ja erityistä tarjoaisi, joten jäin suosiolla alas penkille varjoon istumaan ja odottelemaan muita. Olihan sitä mukava katsella tästäkin kulmasta, ihan jyhkeä se oli!
Raikas vesisade pisaroineen saatteli meidät pian bussille ja sieltä taas laivalle. Liikenteen seassa puikkelehtivat mopot ja skootterit eivät olleet siitä moksiskaan. Mutta ilmankos tuolla oppaalla oli se sateenvarjo!!
H-hetki lähestyy!
Hei, mutta kohta taidamme lähestyä Panaman kanavaa! Kipin kapin kannelle katsomaan, mitä tapahtuu. Miten iso alus tungetaan pieniin altaisiin, jotka pumpataan täyteen ja tai tyhjiksi tarpeen mukaan. Tämähän oli se reissun kohokohta, joka oli viime kädessä saanut minut liikkeelle.
Laivat eivät kulje kanavan läpi omilla koneillaan, vaan ne hinataan; väylän molemmin puolin on kiskot, joilla kulkeviin pieniin vetureihin laiva kiinnitetään vaijereilla ja näin laiva hinataan sulkujen läpi, eivätkä isot potkurit sekoita vettä ja pinnan alla todennäköisesti lymyilevien kalojen ja muiden otusten elämää. Hyvä niin. Aika pian bongasinkin rannalla lepäilevän alligaattorin. (kuva 7910) Olin kuulevinani sen mutisevan: ”Menkää vaan, kunhan ette liikaa häiritse, minä tässä vetelen päiväuniani.” Olimme melkein viidakossa, ainakin täällä tuoksui vahvasti kostean mutaiselta sademetsältä. (kuva 7907) Paikka paikoin näimme kanavan rakentamisen yhteydessä tehdyt jyrkät pengerrykset, jotka liukuivat ohitsemme melkein käden ulottuvilla. (kuva 8036). Sitten olimme kuuluisilla Gatúnin suluilla. (kuva Gatún sulut Panaman kanavalla_7967.) Täällä oli suorastaan ruuhkaa; vieressä kulki laiva, perässä tuli toinen ja jonoa näkyi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Pikkuiset hinausveturit ahkeroivat hiki hatussa sulun molemmin puolin.
Niin matka vaan eteni, hiljalleen mutta varmasti. Rannalla valkoiset pystyristiliput ohjasivat kulkuamme, kunnes olimme jälleen aavalla merellä, nyt siis Tyynenmeren puolella.
Tyyneltä meri myös näytti, joskin hiukan harmaalta, mutta harmaa oli tänään taivaskin. Sademetsän tuoksu jäi taakse ja leppeä merituuli vilvoitti mukavasti. Reitti eteenpäin näytti selvältä ja ”tie” taas lavealta.
Seuraava etappi ja satama olisi kartan mukaan Puntarenas Costa Ricassa. Harmi vaan, että meille ilmoitettiin, että liian kovan tuulen takia laiva ei voisi sinne rantautua. Menin kannelle ”haistelemaan”, kuinka kovaa siellä lopulta tuuli ja mietin mielessäni, että aika kovaa sen täytyy olla, jos näin iso laiva ei pystyisi pääsemään kunnialla laituriin. No, rehellisesti sanottuna tuuli vaikutti minusta kovin leppeältä…ainakaan mistään myrskystä ei ollut tietoakaan. Jäinkin miettimään, mikä mahtoi olla todellinen syy. Joka tapauksessa harmitti, sillä olin varannut itselleni sieltä viidakkoretken ja olisin kovin mielelläni tutustunut hiukan Costa Rican luontoon, josta kerran meillä vieraana käynyt paikallinen oli siitä kertonut. Mutta ei auta itku markkinoilla, laiva puski eteenpäin moottoreidensa voimalla ja jätti matkustajille ”rikkaan rannikon” haaveeksi.
Seuraava etappi oli Acajutla El Salvadorissa, uusi tuttavuus sekin! (Acajutla on satamakaupunki Sonsonaten departementissa El Salvadorissa. Kaupunki sijaitsee 13°35′24″ pohjoista leveyttä 89°50′01″ läntistä pituutta Keski-Amerikan Tyynenmeren rannikolla ja on El Salvadorin tärkein merisatama, josta lähtee suuri osa maan kahvin, sokerin ja Perun balsamin viennistä. lähetetään. Wikipedia (englanti)) Jätin laivan miehistön puunaamaan ja pesemään laivaa yltä päältä (kuva 8177) ja suuntasin bussiin, jolla pääsi kaupungin keskustaan. Laiturilla turistit toivotettiin tervetulleiksi paikallisen orkesterin voimin (kuva 8175 ja8177). Sonsonaten päänähtävyys oli Rautatietmuseo (Museo del ferrocarril Sonsonate), mutta päättelin, että vanhat junat ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia kaikkialla, joten ajattelin viettää enemmän aikaa ympärilleni katsellen ja paikallista elämää seuraillen. Karttaa minulla ei ollut, joten otin maamerkikseni bussipysäkin lähellä olevan tornin (kuva IMG_8185.) ja lähdin katselemaan paikkoja. Pääkadun varrella oli monenmoista peltihallimyymälää (kuva IMG 8194) ja kadulla ilmeisesti paikallisbussina oli jenkkilästä tuttu vanha, keltainen koulubussi. (kuva 8193). Samanlaisia näkyi siellä täällä muuallakin. No, onhan tuo hyvää koulubussien uusiokäyttöä! Peltihallimyymälöissä valikoimaa oli kodinkoneista tekstiileihin ja muovisiin puutarhakalusteisiin (kuva 8192), ja ”maittavaa kanaakin” olisi ollut tarjolla (kuva 8191). Se ei vaan nyt maistunut, sen verran hyvin meitä laivalla ruokittiin. Kotiin lähetin kuvan mopotarjouksista, joiden arvelin kiinnostavan mopoikäistä pojanpoikaani. Aika edullisia! Jäätelökioskin kohdalla (kuva 8188) harkitsin pysähtyväni, mutta en viitsinyt jäädä jonottamaan. Sekalaisen tavaran kauppiaat näyttivät istuskelevan myymälänsä edessä varjossa katoksen alla (kuva 8187) asiakkaita odottelemassa ja pienellä lätty/pizza-paistopisteellä (kuva 8186) kauppa kävi kuumuudesta huolimatta. Kuumuus alkoi pikkuhiljaa käydä voimille, kompuroinnin takia naarmuuntunutta polvea kirveli, joten maamerkkinä toimivan tornin juurella päivystävä yhteysbussi laivalle alkoi toden teolla viittoilla kutsuvasti ja kiipesin sen mukavasti ilmastoituun kyytiin helpotuksesta huokaisten.
Kotiutuminen kaupungilta laivalle vaati aina oman protokollansa; laiturilla oli vastassa joukko käsidesien ja ihanan viileiden, kosteiden pyyhkeiden kanssa ennen kuin astelin sisään laivaan, näytin koneelle maihinnousukorttini ja pääsin pujahtamaan hisseihin ja hyttiini. Oven avattuani huomasin pöydällä sohvan edessä yllätyksen; joku valkoinen norsun näköinen otus siinä kökötti! (kuva 8199) Hah! Siis täälläkin! Olin vuosia aikaisemmin saanut tutustua pyyheliinataiteeseen Sharm El Sheikissä Egyptissä ja kirjoittanut paikallisesta pyyheliinataiteilijasta jutunkin. Nyt siis hauska ilmiö on levinnyt!! Vaan enpä hyttiini sisään astuessa arvannut, kuinka levinnyt! Pian ohjelmassa oli nimittäin pyyheliinataide-esitys, jossa muutaman miehistön jäsen näytti havainnollisesti, kuinka valkoinen kylpypyyhe taipuu linnuksi, norsuksi ja moneksi muuksi oudoksi otukseksi. (IMG_8376.JPG, IMG_8388.) Siitä sitten vaan kaikki matkustajat askartelemaan! Pian mielikuvitukselliset otukset olivat valloittaneet koko uima-allaskannen. (kuva ?)
Laiva lipui eteenpäin tasaista merta, El Salvador ja piskuinen Sonsonate jäivät muistoksi vain ja suhteellisen pian saavuimme kuvankauniiseen palmurantaan, Guatemalan Puerto Quetzaliin. Se on maan tärkeä ja suurin satama niin rahdille kuin varsinkinkin risteilylaivoille. Niitä täällä ilmeisesti riittää siitä päätelleen, että niille on tehty rantaan aivan oma alue, jossa laivan aina saapuessa musiikki soi ja kauppa käy (toivottavasti!). Siis ihan ikioma turistirysä tarvitsematta lähteä sen edemmäs paikkoihin tutustumaan, mietin hiukan sarkastisesti silmäillessäni koreaa aluetta myyntikojuineen. Musiikki oli alkanut soida heti aluksen rantauduttua. Silmäys laivan yläkannelta paikalle kertoi taustalla leviävistä nostureista ja konttiterminaalista eli rannan palmulehvästöä lukuun ottamatta paikka näytti aika tylsältä? No, ei muuta kuin muiden perässä tuonne palmujen siimekseen, shoppailemaan siis!
Kiertelin aikani myyntipisteitä ja ihastelin värikkäitä käsitöitä ja viehättäviä eläinmaalauksia ja huokasin; toki kannustaisin paikallista taiteilijaa ostamalla edes jonkun taulun, mutta kotona seinäni ovat jo enemmän kuin täynnä, eikä isokokoisten maalausten kuljettaminen muutenkaan olisi helppoa. (IMG_8248). Arvelin tosin, että ehkä ne voisi irrottaa kehyksestään ja kääriä rullalle, mutta sittenkin…ei! Pakko vain ihailla ohimennen näitä laiskiaisia ja papukaijoja. Aukiolla puiden varjossa oli tarjolla myös show, jossa koreisiin asuihin pukeutuneet tanssijat (IMG_8247.JPG) esiintyivät. Lopuksi tietysti yksi kiersi yleisön joukossa tippikuppi ojolla. Mukava paikkahan tämä näytti olevan, mutta kaipasin jotain muutakin kuin turistishow’ta. Kävelin hiukan loitommalle alueen reunamille, kun sinne parkkeeratuista autoista – joka ei ollut taksi, vaikka niitäkin alueella näytti päivystävän – kuski huikkasi englanniksi, että tarjolla olisi kaupunkikierros 15 US dollarilla. No, miksipä ei, tuumin ehkä hiukan varomattomasti ja ladoin vaaditut setelit kuskin käteen. Olin istumassa jo takapenkille, kun hän avasi etuoven ja ehdotti, että istuisin hänen viereensä etupenkille. Ei ihan tavallista taksilta, käväisi mielessäni, mutta olisihan siitä varmasti paremmat näkymät. Hyvin pian turistialueen jälkeen tulimme kaupunkialueelle, joka muistutti kovasti edellistä etappiamme, Sonsonatea; matalia ja monin paikoin osin vielä rakenteilla olevia taloja ja mopoja vilisemällä. (8211). Sitten ajoimme tien yli pystytetyn komean kaaren alta; ”Bienvenidos a Pto San José” eli tervetuloa Puerto San Josén kaupunkiin ( Pto San José_8213.JPG). Katukuva ei edellisestä eli Sonsonatesta poikennut. Kauppaa käytiin täälläkin puoliksi ulkosalla päivänvarjojen alla ja kadut näyttivät roskaisilta. Hedelmä- ja vihanneskojut levittäytyivät jalkakäytävälle niin, että ohikulkijat väistelivät niitä kadulle, ja kadunkulmissa sähköpylväiden sekavat johtovyyhdit muodostivat hämähäkinseittejä sinistä taivasta vasten. (IMG_8218 , 8223.) Pysähdyimme hetkeksi ja kuski sanoi käyvänsä ostamassa kulman kioskilta itselleen vähän evästä. Jäin autoon odottelemaan, ja pian hän tulikin takaisin sämpylää pureskellen ja anteeksipyydelleen; lounas oli jäänyt väliin. Hiukan kaupungin ulkopuolella ohitimme pylväiden päälle nostetun ison moottoriveneen, (IMG_8225), jonka takana oli ankkuria esittävä patsas. Marmoritaulu sen vieressä kertoi, että paikka oli Tyynenmeren laivaston komentokeskus. Kiertelimme hiukan kaupungin ulkolaitamilla, mutta eipä maisema juuri muuksi muuttunut; kaikkialla yhtä köyhää. Enpä yhtään ihmettele, että ihmiset täältä pyrkivät leveämmän leivän ja paremman elintason toivossa rajan yli Yhdysvaltoihin. Toisaalta, jos olet työtä vailla ja rahaton, elämä ei Yhdysvalloissakaan mitään herkkua ole, mutta ehkä siellä on tarjolla enemmän mahdollisuuksia. Niin ainakin moni toivoo. Lyhyehkön kierroksen päätteeksi kuski palautti rouvan sopimuksen mukaisesti takaisin rannan ostosparatiisiin palmujen alle ja kuittasi sovitut setelit. Reilu kauppa! Sen jälkeen aikaa jäi vielä runsaasti ostoksille – oikeastaan vähän liiankin paljon, sillä käteen tarttui yhtä ja toista kaunista; kassi, pari t-paitaa ja aurinkolippis, joka oli ehkä reissun hyödyllisin ostos. Kieltämättä kauniita käsitöitä! Näin myös, miten kaunis kudos syntyy; varjoisassa kulmassa (8247) nainen istui tekemässä kangasta edessään olevan mallin mukaan. Nämä olivat siis ihka-aitoja käsitöitä, ei mitään kiinalaisissa tehtaissa tuotettuja jäljitelmiä. Hatunnosto tekijöille!
Kelloni sanoi, että kohta olisi korkea aika palata laivalle. Kuin paluuta juhlistamaan myös orkesteri oli saapunut paikalle (kuva 8239). Musiikin ja värikkään tanssiesityksen tahdissa (kuva 8247) sitten yksi ja toinen turisti kanniskeli ostoksiaan kohti odottavaa laivaa. Bye bye Guatemala! Valitettavasti emme ehtineet nähdä Tikalin upeita Maya-raunioita, joita rannassa mainostettiin. Toivottavasti joku toinen kerta! Olisihan täällä niin paljon nähtävää!
Jäin miettimään, että ehkä tällaisten pikavierailujen pointti onkin siinä, että herätetään halu tulla uudestaan ja toden teolla syventymään paikkakunnan nähtävyyksiin. No, toivottavasti se päivä vielä koittaa. Kun matkustajien kiemurteleva jono rantalaiturilta oli saatu viilennettyä ja kädet desinfioitua ja porukka talteen laivan uumeniin, oli aika istahtaa omalle parvekkeelle ja seurata laivan hidasta liukumista ulos satamasta, jossa palmujen takana avautui silmänkantamattomiin ulottuva konttimeri. (Kuva 8252) Laiva lipui pian taas aavalla merellä, mutta vierellä kuohuva meri herätti kysymyksen; kuohuikohan tuossa nyt pyykkivesi, niin saippuaisilta nuo kuohut näyttivät?! Pian rannasta ei näkynyt kuin kalpea aavistus ja matka jatkui kohti Meksikoa. Seuraava etappi oli kartan ja ohjelman mukaan Huatulco. Sinne matkalla saimme kuulla mielenkiintoisen luennon Meksikon historiasta ja nykypolitiikasta. Tällainen maantiedon opetus on mitä parhainta, kun teoria ja käytäntö kulkevat rinta rinnan!
Huatulco Meksikossa on ilmeisesti todellinen turistirysä, sillä se rakennetiin varta vasten matkailijoille 1980-luvulla. Pitkä rantakaistale on turistien unelma. Olin ostanut täältä retken toivossa, että näkisin jotain enemmänkin kuin vain kauniin rantakaistaleen. Retkelle lähtö laivalta olikin kokemus sinänsä; ensin meidät ohjattiin laivan isoon auditorioon. Koska retkiä on useita erilaisia, ne on numeroitu ja jokainen retkiryhmä kutsutaan näytölle ilmestyvän ilmoituksen mukaan ulos oppaan johdattelemana (IMG_8283) kohti odottavaa retkibussia. Sitten ulos retkiryhmä kerrallaan oppaan johdattelemana. Kannelle jäivät tyhjät aurinkotuolit paistikkaita odottelemaan.
Rantalaituri oli pitkä ja hiukan mutkitteleva, ja molemmilla puolilla näkyi houkuttelevaa hiekkarantaa. Betonista laituria rantaan tallustellessani (Kuva 8282) tuli mieleen, että siellä olisi ehkä ollut kiva nauttia auringosta ja uimisesta, mutta retki oli ostettu, joten…. taas mentiin. Ensimmäinen osoite näytti olevan matto/rättikauppa (IMG_8291.JPG); no, kauniita mattoja ja käsitöitä kieltämättä, mutta… (IMG_8297.JPG, IMG_8302, IMG_8303) osta, osta, osta…. ! Täällä myös näytettiin, kuinka kudos syntyy kangaspuissa. No, itselläni on kotona tuulikaapin seinällä kaunis vihreä meksikolainen pikkumatto, jonka sain 1960-luvun alussa amerikkalaiselta englannin opettajaltani muistoksi, hän kun opetti myös espanjaa Pittsburghin esikaupunkialueen high schoolissa ja lahjoitti seinävaatteen suomalaiselle vaihto-oppilaalle muistoksi. Ehkä hän oli ostanut sen täältä, kuka tietää. Mattokaupasta siirryimme aukion laidalla seisovaan pieneen, punasävyiseen kirkkoon, jonka alttaritaulun edessä lasiarkussa makasi ilmeisesti muumio. Kirkko oli sisältä muutenkin aika erikoinen ja samalla kaunis; (IMG_8313.JPG) kaarevan katon keskellä oli maalaus enkeleineen ja Jeesus-lapsineen ja sitä ympäröi kirkkaan sininen tähtitaivas, mutta seinät olivat avoinna tuulelle. Kaunis ja erikoinen rakennus!
Mutta matka jatkui; tienviitat näyttivät osoittavan kohti Tangolungan lahtea ja El Arrociton rantaa. Nimet eivät kertoneet minulle mitään, mutta bussin ikkunasta vilahteli kuivahtanutta ruohoa kasvavien kukkuloiden välistä sininen meri. (IMG_8321.JPG) Pian pysähdymmekin valtavan kokoisen Huatulco-kyltin eteen kukkulalle, josta on hieno näköala merelle – loistava kuvauspaikka! Täältä näkyy myös laivamme ikään kuin pysäköitynä komeiden kaktusten taakse. (IMG_8327. / 8329JPG) Sieltä matka jatkui kiemuraisia teitä kuivalta näyttävän maiseman halki kukkulalta toiselle. Välillä ohitimme sieviä kaksikerroksisia taloja, kaikki muurien ja/tai vankkojen rauta-aitojen takana.
Ilmeisesti varkauksien ja/tai ryöstöjen pelko näissä maissa on niin suurta, että pitää varautua. (Sama oli esimerkiksi Ecuadorissa, jossa vierailimme taannoin meillä vaihto-oppilaana olleen pojan kotona. Pojan vanhemmat eivät olleet uskoa, että Suomessa taloa ei tarvitse suojata muurein ulkopuolisilta.)
Hyvin pian löysimme taas itsemme pienen kaupungin pieneltä aukiolta kirkon viereltä, joka tällä kertaa tuntui olevan suljettu. Oli aika palata laivalle. Samalla itseäni jäi hiukan harmittamaan, että uimapuku ja muut uintivarusteet olivat jääneet laivalle. Tuohon hiekkarannalle olisi ollut kiva jäädä hetkeksi hengailemaan ja kastelemaan itsensä meriveteen, joka näytti niin houkuttelevalta. Mutta laiva oli taas lähdössä, joten ei auttanut muu kuin tallustella betonilaituria pitkin odottavaan paattiin (kuva IMG_8335) ja heittää Huatulcolle hyvästit. (IMG_8337)
Laivalla miehistö ahkeroi siivouspuuhissa, kansia ja ikkunoita (8354) pestiin sillä välin, kun upea auditorio täyttyi vähitellen kuuntelemaan tarinoita Sir Francis Drakesta ja muista maailmanmatkaajista (kuva 8359), jotka olivat tutkineet näitä maailmankolkkia ennen meitä. Pysähdyinkin miettimään, milloin avaruuden valloitus toden teolla alkaa ja ensimmäiset avaruustutkimusmatkailijat pääsevät kertomaan ihmiskunnalle kokemuksistaan vierailla planeetoilla samalla tavoin kuin nämä tutkimusmatkailijat aikoinaan?
Tällaiset luennot olivat omiaan piristämään muutoin vähän tylsiä meripäiviä, joita ei onneksi reissuun liian monia mahtunut. Toki laivalla järjestettiin paljon muutakin ohjelmaa; hernepussin heittoa, jossa miehistön joukkue kilpaili matkustajien joukkuetta vastaan ja pyyheliinataiteen oppitunti, joka päättyi siihen, että uima-allasalue oli kauttaaltaan erilaisten otusten valloittama. (Kuvat 8829, 8830 ja 8831)
Meille esiteltiin myös laivan miehistö kapteenista hyttisiivoojiin juhlavasti laivan auditoriossa. (8839. 8840,8841, 8842-8845), ja kun palasin hyttiini, minua odotti vuoteella taas yksi joutsen seuraavan päivän ohjelmalehtinen sylissään (_8846.JPG).
Ohjelmaa laivalla olikin riittämiin: tänään luvassa oli A Janice Martin Variety -show, jota ajattelin ajankuluksi mennä katsomaan. (kuva IMG_8862-IMG_8865.JPG) Kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa!
Seuraavana päivänä näkymä muuttuikin sitten radikaalisti; hieroin silmiäni, kun lähestyimme rantaa ja näytimme rantautuvan selvästikin sotalaivojen keskelle?!! Totta tosiaan, olimme saapumassa San Diegon satamaan ja vierellä oli jyhkeitä sotalaivoja (IMG_8868.JPG IMG_8870.JPG) Mutta ei, sota ei sentään ollut syttynyt, laivat – osa ilmeisen vanhojakin – tässä vain lepäilivät ja toivon mukaan saisivat siinä pysyäkin eläkepäiviään viettämässä. (Myöhemmin minulle selvisi, että kyseessä olivat todella vanhat sotalaivat ja USS Midway- museo eli museoksi muutettu vanha ja legendaarinen sotalaiva.) Mutta reissu oli ilmeisesti päättymässä; rouvan oli aika kerätä kimpsut ja kampsut ja kärrätä punainen matkalaukkunsa käytävään ulos heitettäväksi. Hyvin pian olimme jo laiturilla, josta matka jatkui bussilla pienelle kiertoajelulle San Diegoon. Ohitimme pienen puiston, jossa oli taidemyyntikojuja (IMG_8873.JPG IMG_8873.JPG) IMG_8880.JPG) palmujen ja pitkäneulaisten havupuiden alla. Maasto oli vaihtelevaa, kukkula siellä toinen täällä, ja väliin mahtui kauniita puroja, siltoja ja pengerryksiä. (IMG_8878.JPG). Sitten bussi kaarsi aukiolle, joka pulppuavine suihkulähteineen olisi mielestäni voinut olla mistä tahansa eteläeurooppalaisesta kaupungista. (IMG_8882.JPG IMG_8884). Leveää kävelykatua reunustivat palmupuut ja taidemuseo juhlisti 100-vuotistaivaltaan (IMG_8886.JPG). Harmi, että emme ehtineet tutustumaan lähemmin. Ehkäpä tällaisten kierrosten idea onkin siinä, että näytetään, mitä VOISIT nähdä, jos tulisit vähän pitemmäksi aikaa. Pitänee siis yrittää!!
”San Diegon Balboa Parkissa on puutarhoja, 17 museota ja espanjalaista siirtomaa-arkkitehtuuria yhdessä kävelyretkikohteessa. Vaella poluilla, kuuntele Spreckelsin urkuja ja katsele kasvitieteellistä rakennusta.” Näin siis matkaoppaiden teksti houkuttelee!
Täytyy sanoa, että San Diego tosiaan vaikutti kaupungilta, jonne pitää palata ajan kanssa, jos vain mahdollista. Tällä reissulla se(kin) jäi vain pintapuoliseksi raapaisuksi, kuten kaikkien muidenkin käyntikohteiden osalta. Ehkä tällainen reissutyyli sopii jenkeille, joilla on niin lyhyet vuosilomat eli se on pakon sanelemaa, mutta tällainen ”varpaiden kastelu Titicaca-järveen” ei riitä väittämään, että on uinut siellä.
Lento San Diegosta Lontoon kautta koti-Helsinkiin oli taas pitkä ja uuvuttava, mutta onneksi kotiin on aina kiva palata! Home sweet home – oma koti kullan kallis. Aina!
