Virstantolpalle asti on kirja, jossa Pirjo Knif kertoo taiteilleensa koko elämänsä perheen ja uran sovittamisessa. Kummassakin hän on saanut venyä äärimmilleen. Myönteisen elämänasenteensa hän kertoo saaneensa optimistiselta äidiltään.

Oma elämä yhteiskunnan murroksessa

Teksti ja kuva Hilkka Kotkamaa

Miten lapsi ja kasvava nuori suhtautuu Suomen ja maailman suuriin muutoksiin, kun elää niiden keskellä? Tästä on hieno kuvaus Pirjo Knifin kirjassa Virstantolpalle asti. Se kuvaa maaseutuväestön laajamittaista muuttoa kaupunkiin 60-luvulla, maatiloilta tehtaisiin, uutta elämänmuotoa kohti, identiteetin kuperkeikkaa.

Pirjolle kävi niin, että menneisyys alkoi hahmottua kokonaisuudeksi, kun oli vihdoin aikaa miettiä eläkepäivien alkaessa. Myös puolison Parkisonintauti pysäytti pohtimaan menneitä.

Ennen eläkkeelle siirtymistä Knif oli Pietarsaaren alueen vanhushuollon päällikkönä ja sitä ennen Keski- ja Etelä-pohjanmaan alueen sosiaalialan osaamiskeskuksessa. Käytännössä hän teki taustatyötä tulevaan soteen, vaikkei sitä silloin tarkkaan tiedettykään. Koko uransa ajan hän on opiskellut työn ohessa.

Mutta alkuun. Pirjon perhe lähti kaupunkiin Alajärveltä, jossa viisilapsisen perheen toiveena oli rakentaa uusi elämä. Pirjo aloitti kansakoulun heti muuton jälkeen. Elämä alkoi monen muuttajan tapaan kerrostalossa, joka on nyttemmin purettu. Koulurakennuskin on jo purkua odottava rötiskö, mutta silloin kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Isä työskenteli Schaumannin sellutehtaalla ja äiti sai töitä säkkitehtaalla.

Tuli tunne, että kaikki mennyt, talot ja elämänmuoto, häviävät. Se oli yksi sysäys kirjoittaa asiat muistiin. Oli myös tarvetta kertoa perheestä, jossa isä oli tuurijuoppo ja äiti perheen kokoava voima, tuki ja vastuunkantaja. Sen verran oli lapsuudenkodissa hankaluuksia, että muutto tulevan miehen Clas-Åke kanssa yhteen oli 17-vuotiaalle helpottava ratkaisu.

Vaikka haaveissa oli monia suunnitelmia, elämä osoittautui arvaamattomaksi. Pirjo opiskeli ensin sairaanhoitajaksi ja vauhtiin päästyään hän jatkoi opintoja aina yhteiskuntatieteiden tohtoriksi asti. Oman perheen perustaminen sai kolhun heti alkuunsa, koska parin ensimmäinen lapsi kuoli pikkuvauvana munuaissairauteen. Myöhemmin odotti muita murheita, anoppi kuoli varhain, äiti sairastui dementiaan ja veli kuoli äkillisesti ja yllättäen. Ammattiosaaminen auttoi hieman surun käsittelyssä ja asetti murheen laajempiin yhteyksiin. Elämän oli jatkuttava. Ja elämä jatkui, perheeseen syntyi kolme poikaa.

Halusin jatkaa opiskelua ja erikoistuin Seinäjoella. Harjoitteluvaiheessa reissasin Seinäjoelta, Lapualle, Kokkalasta Kauhavalle. Opiskeluaika ei ollut isällekään helppoa, kun lapset olivat pieniä. Perheessä toteutui täysi tasa-arvo, kun alussa Pirjon työt sairaalassa olivat vuorotyötä. Vähitellen sosiaali- ja terveydenhuollon parissa töiden vastuut kasvoivat ja johtotehtävät muuttuivat yhä vaativimmiksi. Pirjon työkieli on ollut pääsiassa ruotsi, Clas-Åken kieli taas oli valtion virkamiehenä suomi. Lasten koulukieli oli ruotsi, mutta opintoja oli myös suomeksi.

Perheessä on ollut koko ajan kaksi kieltä. Pirjo puhuu lapsille suomea Clas-Åke ruotsia. Kaksikielisessä Pietarsaaressa valinta on ollut suuri etu.

Kirjan saama palaute on yllättänyt Pirjo Knifin. Kirja on selvästi laukaissut lukijat muistelemaan kirjan kuvaamia aikoja ja kokemuksia omassa elämässä. Niinhän hyvät muistelmat toimivat.

Pirjo Knif: Virstatolpalle asti. Books on Demand, 2024. 272 s.