Teksti ja kuvat Hilkka Kotkamaa
Suomi on juuri itsenäistynyt 1918 ja sisällissota saatu vihdoin päättymään jonkinlaiseen rauhaan. Mutta kahtiajakautunut kansa on huono lähtökohta ryhtyä rakentamaan toisiaan vastaan sotinutta kansaa.
Työmiehet odottivat tasa-arvoa ja hyvinvointia, jonka saavuttamiseksi he olivat lähteneet rintamalle lahtareita ampumaan. Sodan aikaan naiset olivat pitäneet kotia pystyssä, hoitaneet lapsia ja yrittäneet pysyä hengissä sekä käyneet katsomassa ettei ”pahin löytyisi Koleraparkin ruumiiden seasta”. Naiset ja lapset olivat nähneet miten Kauppatorilta Suomenlinnaan oli viety vankeja, joita oli hoputettu lyömällä kiväärinperällä. Ympärillä nähtiin vankileirejä, haavoittuneita, kuolleita, orpoja kymmenintuhansin.
Ilma oli sakeana vihaa. Viranomaisten köyhäinhoitolehdessä väitettiin, että punalesket, äidit, ovat hirviöitä jotka kasvattavat lapsiinsa raakuutta ja katkeruutta, saastuttavat heidän sielunelämänsä. Siksi lapset on erotettava äideistään yhteiskunnan edun nimissä!
Valkoisten vapaussotureiden lesket saivat eläkettä, mutta punaleskien piti kääntyä köyhäinhoidon puoleen. Köyhäinavun saajien vaarana oli joutua holhouksen alle, menettää äänioikeus ja sen myötä lapset voidaan ottaa huostaan.
Punaorvot olivat ”heikkoluontoisia ja heillä heikot perinnölliset ominaisuudet. He olivat vailla tapoja, isänmaallisuutta ja elämänymmärrystä”.
Viranomaisten mukaan jotain on tehtävä, ettei heistä kasva katkeria, sivistymättömiä ja laiskoja hulttioita! Ei lapsia ole tarkoitus viedä lastenkotiin vaan kasvatusperheeseen. Pohjanmaalle, jossa on ruokaa ja perheissä halua ottaa kasvatteja huollettavakseen.
Lapsen huoltajalle valtio maksoi 600 markkaa. Rahan saisi sijoitusperhe, ei siis lapsen oma äiti. Punaorvot-kirjan perhe oli menettänyt isänsä vankileirillä, mutta perheen äiti Helmi ei tullut mieleen rahan antamisessa.
Orpojen vastaanotto oli pohjalaisille pyhä kansalaisvelvollisuus, jota vapaussotureiden kunnia vaati. Joten orvoista suorastaan kilpailtiin, kun heitä junalasteittain saapui Seinäjoen asemalle. Lapsia sijoitettiin muuallekin Suomeen, mutta yli puolet Pohjanmaalle.
Lapset jaettiin perheisiin jotka oli valittu arvalla. Reipasta renkipoikaa toivonut saattoi saada arvonnassa laihan tytön ja nättiä tyttöä toivonut kiroilevan kollin. Pahinta oli etteivät sisarukset useinkaan päässeet samaan perheeseen. Näin kävi Punaorvot-kirjan Ilonalle, joka ei halunnut luopua Lahja-siskostaan. Lapset olivat erosta kauhuissaan. Järjestyksen määräsivät pappi ja opettaja eikä heitä vastaan sopinut purnata.
Perheen isä oli kuollut vankileirillä nälkään, siskot viety kotoa kasvatiksi, äiti seonnut surusta ja sisällissota hävitty. Siinä elämän näkymä 15-vuotiaalle Aarrepojalle, joka palasi Tammisaaresta hengissä, mutta terveytensä menettäneenä.
Anneli Kanto taitaa historian, mutta myös pohjalaismurteen ”porajaa, kun selekää porottaa ja luntioomia juilii”. ”Flikka on toistaitoonen rääppöö”. Taloja on kahta lajia ”heränneet ja suruttomat”.
Punaorpoasiaa sosiaaliministeriössä hoitava Ester tutustuu työssään tulevaan presidentti Ståhlbergiin ja hänestä tulee maan ykkösnainen. Hänen ajamansa hieno idea punaorpojen sijoittamista ”isänmaallisin koteihin” osoittautuu monin kohdin irvikuvakseen. Joissakin taloissa Punaorvot ovat olleet hyljeksittyjä työjuhtia, joita ei ole päästetty kouluun. Jotkut ovat olleet jopa perheissään väkivallan kohteita, joiden kauheita väärinkäytöksiä on piiloteltu kaikilla tasoilla. Myöhemmin Ester Stgåhlberg myönsi virheensä.
Sisällissodan jälkeen punaleskiä oli 10 000 ja punaorpoja 25 000. Punavankeja oli vankileirillä 80 000. Köyhistä punaisia kannattaneista kodistaan vietiin 6000-7000 lasta. Lain mukaan ihminen oli varaton, jos hän haki sosiaaliapua. Ja varaton ihminen joutui holhouksen alaiseksi ja holhotulta voitiin ottaa lapsi pakkohuostaan. Näin lasten riistot saatiin laillisiksi. Myöhemmin todettiin, että ”huonoissa kodeissa lapsia kohdeltiin kaltoin ja heihin istutettiin tunne arvottomuudesta”. Ilonan ja Lahjan tarinat valaisevat ilmiön monia puolia sekavassa 20-luvun Suomessa.
Tositarina punaorvoista on suomen historian pitkään vaiettu kipukohta. Aihe on kiinnostanut myös Ruotsissa niin, että se ilmestyy myös ruotsiksi.
Anneli Kanto: Punaorvot. Lind & Co, 2023. 275 s.
