Suvi Ratisen Pakolainen on kirja, joka kurkistaa tuntemattomaan pätkään Suomen historiaa. Suomen kärkikirjailijoihin kuulunut Aino Kallas oli muuttanut virolaisen diplomaattimiehensä luo Viroon ja hänestä tuli samalla Viron kansalainen 1904. Siitä seuraa tarina, jota on vaikea uskoa todeksi. Toisen maailmansodan jälkeen Moskovan välirauhanrauhansopimuksessa hänestä tuli neuvostoliittolainen, jolla ei ollut asiaa Suomen maaperälle.
Sodan riehuessa Viron vilkkaat valkohiekkaiset rannat tyhjenivät ja dyynien takana olevat huvilat saivat ikkunoihinsa lautasuojat. Ihmiset olivat lähteneet pakoon tai lähetetty Siperiaan. Sodan päätyttyä Aino ja Oskar Kallas olivat saaneet mahdollisuuden valita, oliko heistä parempi istua Ahvenanmerellä pimeässä ja kylmässä laivarähjässä kohti tuntematonta, kuin vihreässä junassa kohti Vaalimaan rajaa ja Siperiaa.
Kallakset olivat jääneet sodan ajaksi Viroon, mutta suunnitelmissa heillä oli koko ajan toive päästä pois.
Suomeen ei sodan aikana voinut matkustaa, ei lähettää postia eikä lukea suomalaisia lehtiä.
Varoituksena Viron rannalla näkyi myös haaksirikkoutunut pakolaisia kuljettanut laiva nimeltään Josif Stalin. Se oli ajanut miinaan ja jäiden suljettua aluksen uumenista purkautui rannalle hajonneita ruumiita, luita ja pääkalloja. Vuoroin Hitlerin, vuoroin Stalinin vallan, tuhon ja teurastuksen alla ollut Viro sai lopulta rauhan 1944.
Kallaksen pariskunta saapui Airistolle, mutta se ei ollut iloinen asia. Suomi ei ottanut kirjailijaansa, koska hän oli viranomaisten silmissä neuvostoliittolainen. Oli siis jatkettava matkaa länteen, Ruotsiin, johon heillä oli lupa päästä Virve-tyttären luo. Ruotsiin edettiin ahtaassa kajuutassa, rautaruumassa, raskaan teräskannen alla, kylki kyljessä, himmeästi kaasuvalossa ja tupakan savussa. Gotlannin ja Tukholman siistit saaret ja nätit mansardikattoiset talot katsovat, kun sinne lipuu tuhansia virolaisia maanpakolaisia, joiden saapumista armeija on kutsuttu organisoimaan. Pakolaisille oli Ruotsi luvannut ruokaa, suojaa ja turvaa.
Tosin maasta kantautui huhuja, että paikat ovat jo täynnä, älkää enää tulko! Kallaksille Ruotsi tuntui epätodelliselta saarelta, joka leijui huolettomana ilmassa.
Pakolaisilla ei ollut edes äyriä antaa hotellin ovimiehelle, koska Oskari-puolison omaisuus ja 150 000 Viron kruunun arvoiset teollisuusosakkeet piti pakkoluovuttaa venäläiselle valloittajalle kollektivisoinnin nimissä. Sinne olivat jääneet biedermeierit ja itämaiset matot. Oli vain nuhjuinen pieni matkalaukku. Kolmen vuoden saksalaiskomento oli vienyt virolaisilta poskien pyöreiden ja punan. Tarjolla oli ollut vain perunaa ja turskaa eikä palan painikkeeksi edes vettä, koska pommitusten takia myös Tallinnan vesijohto oli suljettu.
Taakse jäi raunioitunut kaupunki, luhistuneet rakennukset, hiiltyneet ruumiit ja jätteitä kaivelevat ihmiset. Ja jonot poispyrkivistä ihmisistä. Toki Suomessakin oli pula ruoasta, lämmöstä ja petipaikoista, mutta tuntui pahalta, että Suomella oli antaa vain maastakarkoitus.
Mutta Ruotsi! Grand hotellin aamiaispöydässä pakolaisille oli tarjolla lohta, siikaa, äyriäisiä ja lammasleikkeitä. Hotellissa yöpymiseen ei kuitenkaan ollut varaa. Matka jatkui pakolaisten majoituspaikkaan Söderteljeen. Onneksi Ainon äiti oli aikoinaan puhunut tyttärelleen ruotsia. Nyt kielestä oli suuri apua.
Kallakset pääsevät perille, mutta Ratisen kirjaa lukiessa ajatus karkaa kertomuksiin Itämeren ylityksistä, joissa Virosta Ruotsiin ylittäjistä sadat olivat hukkuneet ja kaikki pelänneet saksalaisten ja venäläisten tulitusta ja miinoja. Moni veneistä on ollut heikosti merikelpoisia, jopa itse kokoon kyhättyjä täyteen ahdettuja purkkeja. Aluksia on kadonnut ja kalastajat ovat pelastaneet veteen joutuneita. Ruumiita on ajautunut Ahvenanmaan rannoille asti. Kallaksetkin kuuluvat, että Gotlannissa oli jo kaaos, kun sinne on tullut yhtäkkiä 10 000 virolaista eikä kaikille ole tilaa koulujen ja kirkkojen lattioilla. Lokakuu1944 oli jo viileä ja vaatii katon pää päälle.
Ruotsissa Aino Kallas saattoi seurata Viron tapahtumia Suomen sanomalehtien avulla. Itsenäisyys oli myllätty Stalinin vallan alle vauhdilla. Hän seurasi ketä oli kyyditetty, kuka kadonnut, kuka riittänyt itseltään hengen.
Pian pakolaisia on Ruotsissa liikaa! 30 000 virolaista ei enää mahdu mihinkään. Tukholmaan muutto on pakolaisilta viranomaiskäskyllä kielletty. Ystävällisiä sanoja on enää prinsessa Ingeborgin kauniissa puheissa. Tuttavien kautta löytyi lopulta asunto Tukholmasta, Stopvägeniltä, Bromman kaupunginosasta. Uuden tiedon mukaan Neuvostoliitto pyytää pakolaisia palaamaan, mutta virolaiset eivät palaa eikä Ruotsi pakota.
On vain totuttava, että taakse jäivät koti, taidekokoelma, kirjat, Lontoon kirpparilta metsästetyt arvoasiat. Kollektisoivat valloittajat pitäkööt samppanjajäähdyttimet! Tärkeintä on olla turvassa ja ympärillä rakkaat, jotka ovat vielä hengissä Virve, Aalo, Viljar, Sirje, Elje ja Hella. Pian Oskar kuolee St Göranin sairaalassa, yksi murhe vähemmän.
Kirjailija Aino Kallas kirjoitti ahkerasti ja toiveissa oli saada rahaa Otavalta. Mutta kirjaa Kohtaloni maa, ei voitu julkaista, koska venäläinen valvontakomissio ei suvainnut ”neuvostovastaista” kirjaa ja Suomi taipui. Kirjastoistakin poistettiin ”poliittisesti arveluttavat” kirjat. Pettymys oli kirjailijalle suuri ja rahat jäivät saamatta.
Elämä muotoutuu Ruotsissa, kunnes 25.1.1945 pamahtaa uutinen: Ruotsin Per Albin Hanssonin hallitus luovuttaa balttisotilaat Neuvostoliittoon! Se on yksi Ruotsin historian häpeällisimmistä hetkistä: Saksan riveissä ja Ruotsiin paenneet balttisotilaat luovutetaan vihollismaalle. Heitä oli tullut Ruotsiin 3000 Saksan antautumisen jälkeen. Beloostrov-laiva lähti Trelleborgin satamasta itää, kohti tuntematonta päämäärää. Joku teki itsemurhan jo satamassa. Virolaisten keskuudessa leviää pelko, luovutetaanko vain sotilaita?
Aino Kallas on Ruotsissa, koska ei saa takaisin Suomen kansalaisuuttaan. Hänen toiveena on päästä Suomeen kuolemaan, tutussa ympäristössä, tuttujen keskellä. Mutta hän ei uskalla edes mennä Helsinkiin Kansallisoopperaan, jossa esitetään hänen teoksensa pohjalta sävelletty ooppera. Pariisin rauhansopimusta ei ole vielä allekirjoitettu eikä kukaan tiedä koska Neuvostoliitto sen ratifioi. Asekätkentäoikeudenkäyntikin on vielä kesken.
Tukholma kipuilee asuntopulassa, mutta vakituinen asunto löytyy vihdoin Hägerstänin kaupunginosasta, uudesta talosta. Elämä ilman huonekaluja alkaa. Ruotsissa elämä on hyvää, mutta ikävä Suomeen on silti polttava. Ruotsalaiset ovat ystävällisiä, mutta ”eivät tiedä muista maista mitään ja heidän käsityksensä Neuvostoliitosta on naiivi”, Aino Kallas pohtii. Tuntuu että historia on piiskannut hänet Ruotsiin.
Koska hän voisi edes käydä Suomessa? Taas tulee uutinen Suomesta: Valtiollinen poliisi etsii virolaisia ja heitä palautettu Neuvostoliittoon jo kymmenen ja lisää haravoidaan. Kesti monta vuotta ennen kuin hän uskalsi käydä Suomessa.
Kallas kehuu Ruotsin idylliä, rentoa elämäntapaa mutta kirjoittaa ”Pakolainen on tahtomattaankin loisiminen vieraassa elimistössä ja tuntee itsensä loiseksi”. Hänestä ruotsalaiset olivat virolaisille aluksi ystävällisiä, koska ajattelivat että rauhan tullessa he palaavat Viroon. Näin ei käynyt, sillä kukaan ei saanut eikä halunnut palata miehitetyn maahan. Niinpä moni jäi Ruotsiin, vaikka melkoinen joukko lähti USAhan, jopa Australiaan. Ruotsiin jääminen oli takaisku, joka hermostuttaa ja aiheuttaa kiistoja virolaisyhteisössä.
Pakolaisten ei ole helppo löytää paikkaansa, pärjätä muistojensa, traumojensa ja maailmalta tulevien uutisten kanssa.
Aino Kallas ei saa ystäviä Tukholmassa. Hän ei viihdy. Häntä kalvaa Suomen kansalaisuuden menetys ja loukkaa kun hänelle tyrkytetään Ruotsin kansalaisuutta. Nyt miettii, että olisipa silloin ollut mahdollista nykyinen kaksoiskansalaisuus, Kallakselle Viron ja Suomen passi. Hän kokee että hän on menettänyt Suomen kansalaisuuden vääryydellä.
Unelma kansalaisuudesta toteutuu, mutta liian myöhään. Suomi antaa kirjailijalleen kiitokset ja palkinnot myös rahan muodossa. Hartaimmat toiveet ja kauheimmat pelot ovat edessä elämän loppusuoralla. Ilon esteenä on omien lasten tuoma huoli ja läheisten hautaamisen tuoma syvä suru. Elämän varjona sota ja vainot.
Kirjailija Aino Kallaksen Ruotsin vuosista on ollut tähän mennessä vain pinnallista tietoa. Suvi Ratinen on tehnyt kirjaan valtavan taustatyön. Se antaa hienon palan Suomen ja Ruotsin yhteiseen historian palapeliin.
