Teksti ja kuvat Hilkka Kotkamaa
Voiko vainajien kanssa seurustella, kysellä, pyytää neuvoa? Juha Ruusuvuori kiinnostui vainajista vaimon kuoltua sekä siksi että ”itsekin elämän puolimatkan paalun ohittaneena alan lähestyä kalmojen valtakuntaa”. Kirjallisuuden keinoin voi matkustaa etäälle, myös kauas menneisyyteen. ”Suku, ellen sitä tutki, en tiedä kuka olen”.
On jännittävä tavata ihmisiä, joista tietää sekä syntymähetken ja kuolinajan, jopa kuolintavan. Voi harrastaa haikailua ja jossittelua. Voi miettiä vaikka miten erilaista elämä olisikaan ollut, jos isoisä olisi tullut sodasta hengissä. Ruusuvuori tutkii sukunsa historiaa, jossa menneisyys tulee iholle, vainajat lähelle. Kun katsoo suvun historiaa, voi sitä katsoa myös ruokapöydän kautta. Sodasta selviytyminen oli jälleenrakennusta, mutta se oli myös veripalttua, janssoninkuisausta ja sianpääsylttyä. Rusinasoppakin oli ylellisyyttä, kun sodassa oli vain vanikkaa, hernesoppaa, perunaa, ruskeaa kastiketta. Ja ryssänlimppua.
”Kun sukeltaa tutkimaan omaa sukua, törmää sotaan, kuolemaan, orpouteen, menetettyihin mahdollisuuksiin, suruun. Parhaillaankin käydään sotia, joiden varjo on vuosikymmeniä. Meidän sodistamme on 80 vuotta ja yhä kirjoitamme niistä”, Ruusuvuori pohtii.
Vielä sata vuotta sitten Ruusuvuorten sukuniminimi oli vielä Rosenberg. Silloin suvun haaveissa poltteli toive rikastumisesta. Kun Haapamäen rataa kulki ja katseli Alavuden sankkoja metsiä näki edessään rikastumista. Rahaa saa ”kun halvalla ostaa ja kalliilla myy”, rehvastelevat esi-isät.
Kun keskustelee kuolleiden sukulaisten kanssa, puhutaan elämästä ja kuolemasta ja tietysti sodasta ” kun ryssän naapurissa asutaan”. Amerikkaankin lähdettiin piikomaan, jos päästiin. Sotilaslentäjä, isosetä Ahti Ruusuvuori oli kiva juttukaveri kunnes syöksyi järveen Joensuun lähellä, matkalla Sortavalaan. Sankarivainaja oli 23-vuotias, ennen sotaa 1929.
Pohjanmaan lakeuksilla Ruusuvuoren sukua löytyy viljelijöitä ja kauppiaina. Liinapaidassa kuljettiin sunnuntaisin, ja lopulta kuluneesta vaatteesta tuli riihipaita.
Kirjassa on herkullisia tarinoita ilmajokisista häistä Ala-Lauroselan tilalla ja kaupanpidosta Alavuden Sapsalammin rannalla. Sinne Maria-mummi vei muuttokuormansa Kangas-Ilkan komeaan taloon ja perusti kaupan. Perintöriidat kuuluivat kuvaan, siksi tehtiin tarkat kauppakirjat, rajapyykkeineen, merkinnät lehmineen, silppureineen ja kirkkorekineen. Maakauppa lyötiin lukkoon 1898.
Maanviljelyä ei riittänyt kaikille, vaan yrittäjiä vaikka limonaaditehtailijana – sota-aikana makea maistui – ja leipomoyrittäjänä. Kauppa kukoisti kun ”pennillä ostetaan ja markalla myydään”. Toiminta laajeni, Jokivarrellekin perustettiin toinen Talouskauppa. Siitä on vaikea keskustella, kun tietää miten kaupan kävi. Huonosti, mutta tulipalostakin selvittiin.
Toisen maailmansodan aikana kipuiltiin, onko Suomen viisaampaa tukeutua Hitleriin vai Staliniin. Kuten historia on osoittanut, suurin ohjenuora on pelkkä sattuma.
Koskaan ei kannata heittää pois vintillä lojuvia paperiroinaa pursuavia laatikoita. Ainahan on hauska lukea Suojelunkunnan paraatiharjoituksista tai arvokkaasta sokerikortista. Talous nousi koko 30-luvun. Jälkiviisaasti voi kuvitella, miten rikas Euroopasta olisikaan tullut, jos sodan merkit olisi ymmärretty ajoissa ja torjuttu ne.
”Yksi vainaja kerrallaan, rauhassa ja ajan kanssa”, kirjailija jarruttelee sukulaisiaan. Ruusuvuori siirtyy vuosikymmenestä toiseen, paikasta toiseen, napaten vahvoja tunnelmia, yksityiskohtien kirjon tuomia makuja ja hajuja vanhanajan Pohjamaalta, Helsingistä, sodasta.
Entä valokuvat, ne olivat vielä ennen sotia vakava asia. Niissä oltiin pyhävaatteissa, pahville liimattuna. Nyt kuvat ovat puhelimessa, jonka 5000 kuvaa häviää, jos kännykkä lipsahtaa mereen. Ei jää edes kenkälaatikkoa vintille.
Sukunsa juuria etsivä vaeltaa ajasta toiseen. Kirjan sivuilla käydään myös1800-luvun sukutarinoissa, siellä vastassa on köyhyys ja juopottelu. Nälkävuodet kurittivat kansaa. Heille on selvää että hengissä pysyy työllä ja rukouksella. Pelkona nälkä, taudit ja pakko-otot sotiin.
On toki muistettava että viime, saati toissa vuosisadalla, puhuessa ei saa viitata sosiaaliseen mediaan eikä Mocca-Masteriin. Muuten vainajien kanssa on helppo seurustella. Ihmiset asuivat vielä ennen sotia maalla, kaupungistuminen ei ollut vielä alkanut. Kirja panee pohtimaan mitä ehkä emme ymmärrä menneistä sukupolvista. Emme ehkä edes halua tiedostaa, millä tavoin esivanhempamme ja geenimme nousevat esiin meissä jälkipolvissa, hyvässä ja pahassa.
Kuvat ovat arkistojeni aarteita muistona käynnistäni Taalintehtaalla Ruusuvuorta tapaamassa.
Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa. WSOY, 2024. 238 s.
