Teksti ja kuva Hilkka Kotkamaa
36 uurnaa on henkilökohtaisin Sirpa Kähkösen kirjoista. Samalla äidin tarina on universaali sodan kokeneen sukupolven kuvaus Euroopassa. ”Äiti, tunnen olevani kuin liian pieni pizzataikina, jota kiskotaan pellin kokoiseksi. Ei riitä sitko, möykky repeää. Liian varhain alkaneet vastuuhommat ovat kasvaneet sisimpiini syihin asti”.
Kähkösen äiti Riitta (s. 1941) kuoli maaliskuussa 2022 pitkään sairastettuaan.
Vasta äidin kuoltua oli mahdollista kirjoittaa tämä kirja. Äiti pelkäsi kuolemaa ja elämää. Tytär koki joutuvansa kilveksi äidin ja pelon väliin. Äiti pelkäsi että varatuille hautapaikoille tulee lappu, jossa seurakunta ottaa paikan pois. Siitä kirjan nimi 36 uurnaa. ”Kapitalismissa asiakasuskollisuus on vaihtunut kilpailutukseen. Nykypäivä ei pidä hautapaikkaa hyvänä sijoituksena”, kirjailija irvailee.
Äidin lapsuuden kokemukset ovat tehneet äidistä mikä hän on. Oli surua, riitaa, yksinäisyyttä ja tunne, että on perheessä liikaa, ei toivottu. Tunteet oli padottava, jäi patouma, joka on sittemmin siirtynyt tyttäreen. Äiti tuli suvusta jossa pojat olivat merkityksellisiä, tytöt eivät yhtään mitään”.
Äidin, punikin pennun, kodissa oli ollut vain hitunen rakkautta. Perhettä oli rikottu pidätyksillä, Tammisaaren vankilavuosilla, talvisodalla ja jatkosodalla, Lapin sodalla, kunnes vain tuo hitunen oli enää jäljellä. Viha oli rakkautta voimakkaampi.
”Kohtalonsa uhmaaminen, kaikkien sääntöjen kieltäminen, rajojen kokeileminen, se oli sinua, äiti”. Kirjailija myöntää, ettei lopulta jaksanut vuosikymmeniin pelastaa äitiä häneltä itseltään. Kuinka paljon äitiään voi uhmata sanomalla ”älä enää juo”. Mutta ei tyttären voimat riitä kiskomaan aikuista ihmistä sumeasta maisemasta. Kaiken kertomisen takana on suvun trauma, kohtalo, jossa lähdettiin Neuvostoliittoon eikä palattu, Stalinin varjo, joka lankesi lastenkin päälle. Punikin maine vei ilmasta hapen. Linjana oli että Siperian matkoista ei puhuta!
Äidistä tuli vähitellen katkera. ”Siihen minun nuoruuteni loppui kun sinut sain.” Lapseen loppui tanssi ja hauskanpito! Siinä taakkaa tyttärelle. Kerran äiti jopa sanoi ”sinä olet tuhonnut elämäni”. Kasvatusmetodina oli opettaa, ”etteivät keskenkasvuisen hypi silmille”. Miksi lastenkasvatus tähtäsi viemään tahdon lapselta. Tahto on juuri se, joka vie elämässä eteenpäin. Sitä äiti ei uskonut. Hän kosti ei-toivotulle lapselleen, mistä itse koki jääneensä paitsi.
Äiti meni naimisiin mustassa puvussa. Sen tytär näki valokuvasta. Päiväkirjoista tytär löysi äidin nuoruuden.
Äiti oli nuorena riehakas ja kuvien perusteella iloinen. Tyttärelleen välillä herttainen, välillä raivokas. Hän pelotteli lastaan. Köyhyys leimasi perhettä, toiveet eivät toteutuneet. Kun perheen elintaso nousi, saatiin Iittalaa ja Arabiaa, mutta perhe-elämä ei ollut tasaista, koska äiti ei ollut tasainen. Äiti oli ”Tuonen tytti”.
Elämässä suurta suru tuli syvältä. Isomummon Agathan suru oli miehen kauhea vankeusaika punaisten vankileirillä. Kaksi poikaa katosi Neuvosto-Venäjällä Stalinin vainoissa ja tytär Anna Helena jäi yksin. Ja hänen tyttärensä Riitta menetti terveytensä junaonnettomuudessa. Ei ihme että isomummosta käytettiin ilmaisua ”kolkkopuheinen ja jylhä”.
Uurna 36 on kuvaus kohtalosta, älykkäästä ihmisestä, jonka mahdollisuudet valuivat toisensa jälkeen hiekkaan. Niinpä tytär tunnustaa:
- Surin hänen elämäänsä, en hänen kuolemaansa. Vaikka kyllä minä surin hänen kuolemaansakin. Oli surullista tutkia äidin elämää, joka oli monien onnettomuuksien sarjaa. Toiveet eivät toteutuneet hänestä riippumattomista syistä. Hän kuului sukupolveen, jossa ongelmiin ei ollut saatavilla apua, ei sosiaalisia, taloudellisia tai lääketieteellisiä apua. Sodatkin olivat esteenä kokonaisien sukupolvien unelmille.
- Aina ei muisteta, että 1900-luku oli väkivaltainen. Esimerkiksi lasten kohtelu on muuttunut parempaan suuntaan. Ennen ajateltiin, että lasta on kasvatettava murtamalla hänen tahtonsa ja tehdä hänestä tottelevainen. Se oli väärin ja se myönnetään tänä päivänä, ainakin toivon mukaan. Tahtoa on nujerrettu ojentamalla, mutta myös väkivalloin. Omaa äitiäänkin voi ymmärtää, kun tutustuu hänen historiaansa ja vastoinkäymisiinsä. Moni ristiriita selittyy haavoilla, joiden juuret ovat syvällä, jopa edellisissä sukupolvissa. Suhdetta voi pehmentää puhumalla, ymmärtämällä ja rakastamalla.
Äitinsä tarinaa Kähkönen pystyi purkamaan löytämällä piilossa pidetyt päiväkirjat. Niissä löytyy myös nuori nainen, joka haaveili kirjailijaksi tulemisesta. Se oli asia, jota hän ei koskaan eläissään kertonut tyttärelleen, josta tuli kirjailija.
