Kesä hehkuu ympärillä, kahvit verannalla Kumpulan siirtolapuutarhassa. Marius on lähtenyt. Hän soitti ja lähti kuten oli sovittu. Silti haikeus. Sirpa Kähkönen luo tehokkaasti tunnelmaa kesästä ja naisesta joka katsoo elämää taaksepäin kirjassa Marius.
Rakastuminen ei ollut sopinut hänen, Lilin, suunnitelmiinsa. Mutta miksi tämä kipu, tuska, hehku, kaipaus tuntuivat koko ruumiissa? Tyhjä tila vierellä oli vaikea hyväksyä, hän pohtii.
Menneisiin asioihin voi upota siivoamalla laatikoita ja kaappeja. Niissä on usein roinaa, merkityksetöntä tavaraa, mutta sittenkin merkityksellistä. Mitä tehdä isoäidin avainkokoelmalla, jossa oli avaimia, mutta mihin? Muistoihin tulvi pyöräretkiä isoäidin kanssa ja maltaan tuoksu ajalta, kun Bulevardilla vielä valmistettiin olutta.
Menneeseen saattoi mennä myös vanhojen valokuvien avulla, aikaan kun Helsinki oli vielä eloisa pikkukaupunki. Sitten kaupunki muuttui ja sen myötä saattoi jopa oppia rakastamaan Merihakaa, sen betoniviivoja ja pudotusta mereen. Lapsuus jäi kuitenkin Liliin, vaikka maailma muuttui. Oli luovuttava isoäidistä ja isoäidin oli luovuttava elämästä. Viimeiset vuodet kuluivat muistin menettäneenä vanhuksena, joka lähti yöpaita päällä pakkaseen etsimään lapsiaan.
Marius on se, jota Lili kaipaa. Myös Marius on kaipaava ihminen, mutta Lili ei ollut vastaus miehen kaipuuseen.
Oli kyse ihastuksesta, suhteesta, rakkaudesta joka oli jo alunpitäenkin mahdoton. Lili tiesi sen.
Lilian pohtii suuria ja pieniä asioita. Hauraan elämän rinnalle hän keksii kestävyyden, joka voi vertautua lakanoihin. Lakanoissa synnyttiin ja niissä kuoltiin, niitä keitettiin ja hakattiin kartulla, valkaistiin ja jynssättiin puhtaaksi. Niihin vuodatettiin lapsivettä, spermaa ja muut ihmisen nesteet se imi itseensä.
Lakanat ovat kestävyyden sitkeä muoto, joka ei hajoa edes lipeässä eikä kovetu avannossa.
Myös puutarha on hyvä symboli elämän hauraudelle ja kestävyydelle. Joka kevät puutarha nousee, kukoistaa ja joka syksy on luovuttava.
Lili oli arjessa asiallinen etenijä, mutta rakkaudessa hän unohtaa varovaisuuden. Siksi tulee pettymyksiä ja kyyneleitä. Ja ajoittain kenties suurta täyttymystä.
Lili ymmärsi että taiteilijaksi heittäytyminen vaatii vapautta, jatkuvaa kilvoittelua ja ponnistelua. Taiteessa mikään ei koskaan ollut kylliksi. Taiteilijan kiihko ja palo muuttuvat vanhetessa mietiskelyksi. Tarkoittiko vapaus köyhyyttä ja turvattomuutta ja vakituinen työpaikka estettä taiteen tekemiselle?
Lilin ajatusten lopputulema on kuitenkin: on oltava valmis vaikka kärsimään nälkää, kun vain saa tehdä taidetta. Marius, hienovireinen kirja hitaaseen lukemiseen.
