Teksti ja kuva: Hilkka Kotkamaa
Jenni Kirves on sotatutkija, joka on kirjoittanut kirjan ” He selviytyivät sodasta”. Se on tarina heistä, jotka ovat todella selvisivät sodistamme. Kaikki eivät hukuttaneet rintaman kauheuksista toipuessaan mieltään alkoholiin tai menettäneet järkeään ja elämänhaluaan loppuiäkseen. Selviytyjät olivat niitä miehiä, jotka pystyivät tarttumaan toimeen: jälleenrakennukseen, perheen perustamiseen ja hyvään elämään, jopa kulttuuririentoihin. He, jotka eivät selvinneet ovat saaneet jo aikaisemmin Ville Kivimäen kirjoittaman ”Murtuneet mielet – taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945”. Myös naisten osuudesta kirjoitetaan muualla.
Sodan jälkeen sodasta palanneet miehet rakensivat tätä maata, kasvattivat lapsiaan ja täyttivät velvollisuutensa. Heistä tuli riittävän hyviä puolisoita ja isiä. Sitä Kirves kutsuu sankaruudeksi. Myös he ansaitsevat oman kirjansa.
Sota loppui, se oli hävitty. Sotaa ei ollut kukaan kaivannut. Sotilaan identiteetistä haluttiin päästä eroon. Nyt rakennettiin perhettä, rakastettiin naista ja lapsia, rakennettiin Suomea ja maksettiin sotakorvauksia. Arvostusta olisi toivottu, mutta sankaruutta ei kaivattu. Sankarit olivat mullan alla. Oltiin sentään hengissä. Ympärillä ei ollut enää vihollisia, paitsi alkoholi, johon jotkut sortuivat. Viina, vittu ja vapaus, sanottiin. Sodan loppuminen oli ilo, suru ja helpotus. Vallitsi tunne, jolla ei oikein tiennyt mitä tehdä. Oli koettu kuolema ennen elämistä. He olivat nuoria ja vanhoja yhtä aikaa, sanottiin.
Sodasta saapui suuri joukko miehiä, joilta puuttui koulutus. Ainoa asia, jossa he olivat taitavia oli tappaminen ja konekiväärin käyttö. Ei ollut helppoa saada kiinni arjesta ja työpaikasta. Asiaa ei helpottanut tietty ulkopuolisuuden ja aloitekyvyttömyyden tunne. Sodassa oli opittu vain tottelemaan.
Lopulta lääkkeeksi tarjoutui uuvuttava työ, johon jälleenrakennus sopi hyvin.
Kaupungeissa oli ahdasta, mutta maaseutua ja maanviljelyä ihannoitiin. Ja siihen tartuttiin. Maata viljeltiin, taloja rakennettiin ja lapsia tehtiin, peräti suuren ikäluokan verran.
Paluu sodasta siviiliin kuvattiin unenomaiseksi. Oli totuttu kätkemään tunteensa. Miehet ihmettelivät itsekin, miten äkkipikaisia heistä oli tullut. Ärtyisyys, nopeasti solmittu avioliitto ja alkoholinkäyttö aiheuttivat avioeroja. Sotatrauma siirtyi joskus jopa lapsiin.
Katkeruus menneestä nuoruudesta kaiversi monia, mutta se väheni ajan myötä. Ahdistusta lievensi se että oli sentään selvitty hengissä. Joku muistutti, että suomalaiset olivat kuolleet sentään reilussa taistelussa vihollista vastaan, eivät sadistisen rotuopin seurauksena, kuten he jotka kuolivat keskitysleirillä. Monelle olikin järkytys kuulla sodan jälkeen, että Suomi oli taistellut saksalaisten rinnalla, saman armeijan, joka oli surmannut miljoonia viattomia ihmisiä keskitysleirillä. Sotakaveruus koettiin tärkeäksi, yhteisöllisyys tuli monelle sodasta.
Veteraanit eivät syyttäneet sodista itseään, vaan johtajiaan.
Sota vaikutti myös kieleen, tapaan puhua. Rakkaalleen ei puhuttu rakkaudesta sanoin vaan teoin. Voitiin sanoa vaimolle että ” tunteeni ovat pysyneet muuttumattomana,” ja ainahan perheelle voi rakentaa talon tunteen merkiksi, kuten moni tekikin. Pateettisuuteen ei kuulunut edes sen ajan kirjallisuus. Jotkut eivät puhuneet sodasta lainkaan. Väinö Linnakin vaikeni, kunnes kirjoitti tuntonsa kirjoiksi.
Paras terapia sodan kokeneille oli sittenkin työ. Ei ollut aikaa masentua, kun piti saada katto pään päälle. Ei aikaa miettiä sankaruutta, pelkuruutta, syyllisyyttä tai parhaan ystävän kuolemaa. Monella tie pimeästä valoisaan maailmankatsomukseen vei kuitenkin vuosia. Lopullisen synninpäästön antoi Väinö Linna, joka päätti romaaninsa: ”Aika velikultia”.
Sodasta palaaville sanottiin usein, että ”mitä menitte sinne”. Se loukkasi ja tukki suut. Neuvostoliiton painostus loi pelon ilmapiiriä. Muisteluissakin puhuttiin hiljaa, mieluiten kahvi- ja voipulasta kuin aseveljeydestä natsi-Saksan kanssa. Suur-Suomen kannatus hävisi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Sotamuistoilla ja ikävillä tuntemuksilla ei haluttu elämöidä ja siksi moni vaikeni. Julmuuksista ei voinut edes puhua eikä pelosta. Parhaat pojat olivat kaatuneet ja nyt oli pinnistettävä, että itse olisi elämän arvoinen. Sotahullu ei halunnut olla kukaan.
Kirja sisältää myös kirjailijan isovanhempien Erkin ja Hiljan tarinan. Isoisän tie huutolaislapsesta sotilaaksi, kylmän tilan raivaajaksi, Veikko Vennamon luottomieheksi ja 10 lapsen isäksi on huikea. Tarinaa ei kuivin silmin pysty lukemaan. Se jos mikä on suomalaista sankaruutta.
Moni hämmentyi elämästään, mutta selvisi normaaliin elämään, osasi jopa iloita ja olla onnellinen. Oma koti, vaimo ja lapset avasivat maailman kovia kokeneiden miesten elämässä. Työ, aika, vastuuntunto ja rakkaus paransivat. Myös yhteisöllisyys kannatteli. Oli hieno tunne olla itsensä herra. Se toteutui vaatimattomallakin tilalla, joka oli oma. Oli hienoa rakentaa itsenäisyytensä nipin napin säilyttäneensä maassa ja tehdä työtä tulevien lasten, sukupolvien hyväksi. Uhri oli kipeä, mutta palkintona oli vapaus ja leipä pöydässä. Myös Neuvostoliiton miehittämissään maista tulevat tiedot saivat suomalaiset tuntemaan iloa, että saimme säilyttää itsenäisyytemme. Karjala oli luovutettava, mutta kukaan joutunut Siperiaan. Oli hävitty sota, mutta voitettu rauha!
Sodan jälkeen vain harvat pääsivät kouluttautumaan, mutta koulutusta haluttiin tarjota lapsille. Jo siinä oli elämälle merkityksellisyyttä. Aatteet eivät veteraaneja useinkaan innostaneet, ystävät, hauskanpito ja turvallisuus kyllä. Hyvä elämä oli korvausta vilusta, nälästä ja kivusta rintamalla. Oma koti oli arvokas, kun sen vihdoin sai korsuvuosien jälkeen asuntopulan vaivaamaan Suomessa.
Kunnioituksesta sankarivainajia kohtaan oli sodan ajaksi säädetty tanssikielto. Rauhan tultua alkoi Suomessa – muun Euroopan tapaan – tanssilavabuumi, joka jatkui vuosikymmenet maan yli tuhannella tanssilavalla. Tanssijat saivat läheisyyttä sallituissa muodossa ja sodan tanssimattomuus sai purkautumistiensä. Tästä lähti moni romanttinen tuttavuus, jonka tuloksena oli lopulta ns. suuret ikäluokat. Sota ei ollut vienyt rakkaudenkaipuuta. Nuorukaisten suosio oli suurta, olihan taistelutantereella kaatunut 90 000 miestä. Jopa sotainvalideille oli vientiä. Iloiset karjalaistytöt olivat kuuminta hottia.
Omassa kotikylässäni Etelä-Pohjanmaalla oli nuorisoseuratoiminnan ja työväentalojen piirissä kesäteatterit ja kansantanhut huippusuosittuja. Kylän juoruakat sitä kyllä paheksuivat ”isot miehet pelehtivät kuin pahanpäiväiset kakarat” mutta heidän suunsa tukittiin ”antaa heidän viettää viettämätöntä nuoruuttaan”. Huvielämä oli vilkasta, vaikka työtä tehtiin lujasti. Talkoilla väki auttoi toisiaan ja kahviplörön äärellä muisteltiin sota-aikoja. Sodan muistoista ja traumoista pääsi valoon parhaiten, kun ei ollut aikaa murehtimiseen. Naapuriapu oli vahvaa. Sai jopa nauraa. Elokuvissa suosittuja olivat rillumarei-elokuvat ja sotilasfarssit. Perhearki oli arvossaan ja optimismi väreili ilmassa. Töitä tehtiin käsin ja puutarhanhoito oli monelle hyvää terapiaa. Kun ei ollut kesälomia eikä ylityökorvauksia, ilo otettiin irti yhdessä tekemisestä. Työtä piti tehdä kaatuneidenkin puolesta. Sodista palanneiden miesten selviytyminen, palautuminen ja työinto on seikka, jota voi ihailla ja ihmetellä.
Sodasta palanneet miehet tiesivät palanneensa vainajien ja pelon maasta. Toisille selviytyminen kesti vuosia, toisille pidempäänkin eivätkä kaikki päässet koskaan enää myönteisestä elämästä kiinni. Sota, työ ja kova elämä vaativat toki veronsa. Veteraanien terveydentila ei ollut kaksinen, sen saattoivat lääkärit todeta jo 50-luvulla sydän- ja verisuonitautien kohdalla. Termi posttraumaattinen stressi keksittiin vasta 80-luvulla.
Väheksymättä ketään voi kuitenkin yllättyä, että monesta heistä tuli miehiä, jotka saattoivat sanoa kuolinvuoteella: ”Sain elää hyvän elämän”. He eivät kerskailleet, vaikka olisi ollut jopa syytä. Onni ja rakkaus olivat heille liian suuria sanoja.
Lapsilleen veteraanit tahtoiva parasta. He eivät olleet kenties parhaita sylinpitäjiä, mutta he huolehtivat lapsilleen lämpöä ja ruokaa joka päivä. Jotkut kiristivät omaa nälkävyötä, että saivat lapsilleen koulutusta, jotain parempaa kuin heillä itsellään. Heille elämän onni oli täyttää velvollisuutensa. Työtä tehtiin vapaassa maassa, lapsia ajatellen.
Ihminen ylitti itsensä, kun hän sai työskennellä omaksi hyväkseen, ilman kontrollia ja valvontaa. Voi sanoa, että Suomi nousi työllä, jota tekivät vapautensa saaneet veteraanit, naiset ja siirtokarjalaiset. Omaehtoinen ahkeruus vallitsi pitkään sodan jälkeen. Moni pääsi alkuun rintamamiestiloilla, joita ei kuitenkaan riittänyt kaikille.
Vapautta maisteltiin olemalla poliittisesti jopa eri mieltä ja kun sai mennä naimisiin kenen kanssa haluaa vanhempien mielipiteestä välittämättä. Kovalla työllä raivatut tilat osoittautuivat monasti elinkelvottomiksi ja herätti katkeruutta. 300 000 suomalaista löysi ratkaisuksi muuton Ruotsiin. Suomi ei silloin kansalaisiaan ymmärtänyt, vaan oli jätettävä synnyinmaa.
Sota ei ollut kadottanut kokonaan inhimillisyyttä, vaan se ilmeni siinä että kaveria ei jätetty. Aseveljeys sai aikaan kauniita piirteitä, jopa elinikäistä ystävyyttä, joka helpotti sotatraumojen paranemista. Huumori, alkoholi, kirjat, musiikki ja amatööriteatteri helpottivat ajatuksia. Sauna, peseytyminen on yksi ihmisarvon ylläpitämisen muoto. Päinvastoin kuin venäläisillä ja saksalaisilla, oli suomalaisilla sotilailla ollut oikeus lyhyisiin kotilomiin. Myös kirjeenvaihtomahdollisuus kotiväen ja naisten kanssa oli tärkeää sielunhoitoa. Kirjeet tekivät monesta sotajermusta lähes runoilijan. Traumasta päästiin kirjoituspöydän ääreen noin kymmenessä vuodessa. Jenni Kirves on kirjoittanut jykevää tunnehistoriaa.
Kirjan tausta-aineisto on koottu kirjavista lähteistä, erilaisista muistelmista ja jälleenrakennusaikana kirjoitetusta historiasta. Lähteitä ja tausta-aineistoa kirjassa on 14 sivua!
