Teksti Hilkka Kotkamaa
Kuva WSOY / Yvonne Boehler
Mikä on maa, joka julistaa tunnetuimmat kirjailijansa ”terroristeiksi”? Mikä maa kieltää parhaiden kirjailijoidensa kirjojen julkaisemisen? Sotaa käyvän maan diktatuurihallitus on yhteen sovittamaton oman kulttuurinsa kanssa. Tällaisia pohdintoja kirjoittaa Mihail Šiškin maastaan Venäjästä kirjassa Viha ja kauneus – kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta.
Kirjassa kerrotaan Putinin luvanneen Venäjälle valtakautensa alussa demokratiaa ja oikeusvaltion. Silloin hän puhui isänmaanrakkaudesta, patriotismista, uhrauksista. Mutta vähitellen hän sanoi yhä enemmän välttämättömyydestä taistella länttä ja maailmanlaajuista fasismia vastaan.
Voiko kirjallisuus pelastaa Venäjän, Šiškin kysyy. Hän ei anna armoa: Yritykset rakentaa maahan vapaa demokraattinen yhteiskunta ovat yhä uudelleen johtaneet uuteen tyranniaan. Šiškin ei arvosta neuvostoaikaista kirjallisuutta. Hänestä neuvostokirjallisuuden tehtävä oli kasvattaa ”kuuliaisia orjia, jotka ovat kuuliaisia puolueelle ja hallitukselle”.
Vapaa kirjallisuus on diktatuurin vastapooli ja se pätee myös tämän päivän Venäjällä. Vallan haltijat eivät kaipaa idealisteja vaan myötäjuoksijoita, äänestäjiä, maassa joka on ”jämähtänyt keskiajalle”. Nykyvenäjän koululaitos kasvattaa lapsia valmiuteen antaa henkensä isänmaan… eikun vallassa olevien puolesta.
Šiškin sivaltaa: Kun sota alkaa, ovat kirjat voimattomia tykkejä ja ohjuksia vastaan. Kulttuuri kärsii tappion, koska sodassa tarvitaan ammuksia ei romaaneja. Venäjän televisio on muuttunut ajanviete- ja tyhmistämisvälineestä joukkotuhoaseeksi. Journalisteista tärkeämpiä kuin strategiset ohjakset. Siten rakennetaan venäläisille maailmankuva, jossa ”lännen tahtoa toteuttavat ukrofasistit käyvät sotaa venäläisen maailman hävittämiseksi.” Venäjä on palannut neuvostoaikaan, totaalisen valehtelun aikaan. Tästä kirjassa on esimerkki. Ukrainasta kotiin ilman jalkoja palaneen laskuvarjojääkärin isä kertoi Facebookissa: ”Poikani on sotilas, hän täytti käskyt, teki oikein ja olen hänestä ylpeä”. Šiškin vetoaa länteen Ukrainan auttamiseksi, koska ”meidän on tajuttava: sodanjälkeinen Eurooppa on muuttunut sotaa edeltäväksi Euroopaksi”.
Putinin television aivopesemä ihmiset ovat Venäjällä nyt enemmistönä, Šiškin toteaa. Vain vapaa pääsy vapaan sanan lähteille voi tehdä todellisen Venäjän kansalaisia.
Pelastukseksi ja selvennykseksi Šiškin tarjoaa kirjallisuutta Dostojevskin kirvestä ja ounastelevaa katastrofia, Gogolin nenä kaipuuta orjuudesta vapauteen, Turgenevin ruoskaniskuja sieluun sekä Puškinin verisiä ennustuksia. Sarkastisen Tolstoin tarinoissa kerrotaan hänen kyllästyneen tarinoihin, jotka päättyvät avioliittoon. ”Se on sama kuin matkakuvaus keskeytettäisiin siinä kohdin kun matkamies päätyy rosvojen käsiin”. Siksi Anna Karenina ei voi päättyä onnellisesti. Mutta parhaastakaan kirjallisuudesta ei ole löytynyt voimaa pelastamaan Venäjää sortumasta Gulagiksi.
Erityisesti Siskin suree rakasta äidinkieltään. ”Puskinin ja Tolstoin kielestä on tullut sotarikollisten ja murhaajien kieli”. Hän pelkää, että tulevaisuudessa Venäjää ei yhdistetä venäläiseen musiikkiin ja kirjallisuuteen, vaan lapsia surmaaviin pommeihin. Hitler sairastutti Saksan sielun, Putin teki saman minun kansalleni. Nyt on ongelmana, että venäläinen kulttuuri elää Venäjän ulkopuolella. Niin moni on jättänyt kotimaansa. Šiškiniltä kysytään usein miten oppisi ymmärtämään venäläistä sielua? Kuuntelemalla Rahmaninovin musiikkia.
Miksi Navalny palasi Venäjälle? Sitä voi vain arvailla, koska hän aavisti kohtalonsa. Sanotaan ettei hän mennyt teuraaksi, vaan voittamaan. Hän oli taistelija, soturi. Hänen laskelmansa osuivat harhaan, koska Venäjää jonka presidentti hänestä olisi voinut tulla, oli maa, jota ei ole. Siskinin mielestä se johtui siitä, ettei Navalny ollut elänyt neuvostoaikaa.
Siskin viittaa Tšehoviin joka on ajankohtaisempi kuin koskaan. Venäjä kärsii orjuudesta sen pahimmassa muodossa, tiedostamattomasta orjuudesta, orjuudesta joka on venäläisten hengitysilmaa. Tšehov sanoo, että ihmisen myötätunto lähimmäistä kohtaan ja hyvä omanarvontunto ovat arvokkaampia kuin sankarillisesti uhrata itsensä ”aatteelle”. Ideologia tuo valmiuden tuottaa kuolemaa toisilleen ja itselleen. Aatetta tärkeämpää on olla vain kunnon ihminen ja istuttaa puutarhoja, perusta kouluja ja kirjastoja, rakennuttaa sairaaloita ja kaivoja. Tšehov teki niin. 1860 syntynyt Tšehov ennusti maalleen valoisaa heräämistä ja inhimillistä tulevaisuutta. Hän kuoli onnekseen 1905, näkemättä pian maassaan koittavaa tuhoa ja verenvuodatusta. Sirpa Hietanen on tehnyt hyvän suomennoksen.
Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. WSOY, 2024. 210 s.
