Teksti ja kuvat Marja-Liisa Kinturi
Yleisö istuu roomalaisen amfiteatterin auringon kuumentamilla kivipenkeillä hiirenhiljaa ja eläytyy Pohjois-Italian tummenevassa illassa vapautettujen orjien riemuun, kun Giuseppe Verdin Nabucco-oopperan sävelet kaikuvat Veronan amfiteatterin jyhkeistä kivimuureista.
Encore! Encore! Vielä, vielä, vielä kerran! Ja yleisö hurmioituu entistä enemmän, kun kuoro suostuu uudestaan kajauttamaan vapautettujen orjien riemun Italian tummaan yöhön.
Veronan kaupunki Pohjois-Italiassa tunnetaan paitsi Romeon ja Julian rakkaustarinan keskeisestä parvekkeesta, ennen kaikkea oopperajuhlistaan vanhalla roomalaisella areenalla. Kolmenkymmenen vuoden takaista kokemustani muistellessani päässäni kaikuivat edelleen Nabucco-oopperan orjien kuoron unohtumattomat sävelet tähtikirkkaassa illassa, kun astelen uudemman kerran kuluneita kiviportaita ylös katsomoon.
Areena on ennallaan, mutta tuntuu siltä, että katsomossa on tehty parannuksia… ainakin muureja näyttämön takana korjattu ja korotettu entiseen loistoonsa (?) Siis jos vanhat muistikuvat eivät petä. Kiviset penkit ovat edelleen muhkuraisia, lukemattomien katsojasukupolvien kuluttamia ja liukastamia. Monet nykykatsojat ovat varustautuneet iltaan istuintyynyillä, joita myös reippaat ja ketterästi yleisön joukossa liikkuvat myyjät kaupittelevat – kylmien juomien ja jäätelöiden ohella. Kauppa käy! Ajattelin, että en tyynyä tarvitse, mutta seuraavana iltana ostan sellaisen muutamalla eurolla areenan ympärillä parveilevilta kauppiailta – kivi osoittautuu paitsi kovaksi, ennen kaikkea kuumaksi istuma-alustaksi 40 asteen helteessä.
Edellisellä kerralla, heinäkuussa 1991, saimme oopperalipun mukana pienen kynttilän, tuohuksen, sytytettäväksi katsomossa illan pimennyttyä tumman tähtitaivaan alla. Nyt ei kynttilöitä näy, niiden sijasta pimenevässä illassa loistavat siellä täällä matkapuhelimien näytöt – ei kuitenkaan häiritsevästi.
Pyöreä, kivinen amfiteatteri antaa musiikille hyvän kaikupohjan ja kuljettaa mielet aikamatkalle vuosituhansien päähän.
Orkesteri on alhaalla montussa, näyttämölavan alapuolella, kuten oopperaesityksissä yleensäkin. Kapellimestari näkee korokkeeltaan näyttämön tapahtumat. Tekstitys juoksee pienessä näyttötaulussa areenan yläpuolella, mutta ainakin omille likinäköisille silmilleni se on liian kaukana. Tarinat ovat kuitenkin tuttuja, nyt on hyvä tilaisuus vain istua ja nauttia upeasta musiikista ja tunnelmasta, jota pyöreän areenan ylle kaartuva tähtitaivas vahvistaa. Mieleen palaa sama, huikea kokemus reilut 30 vuotta aiemmin.
Hunajaa silmille ja korville
Seuraavana iltana oli vuorossa Aida. Nyt näyttämölle avautuva kuva oli aivan toisenlainen – lavalla näyttäisi olevan vettä! Ainakin se oli kiiltävä ja kirkas kuin puhdas teräs, joka säkenöi valonheittäjien loisteessa.
Aidan tarina vie meidät Egyptiin, vai viekö…? Näyttämö on ultramoderni ja viimeisen päälle tekninen – valaistus taianomaista, miltei psykedeelistä. Ooppera on hunajaa niin korville kuin silmillekin. Mieleen nousee, kuinka ikiaikaisten näytelmien, oopperoiden ja vastaavien esitysten pitää jatkuvasti pystyä uudistamaan näyttämöään ja puvustustaan. Samalla, kun yleisölle tarjotaan musiikkielämyksiä, ne pitää tarjoilla aina vähän erilaisissa, uusissa kehyksissä. Joskus siinä onnistutaan paremmin, joskus huonommin. Ilo ja nautinto yksin korville ei välttämättä riitä, elämys vaatii myös silmäniloa. Aidassa näyttämöllä käytettiin modernia valaistustekniikkaa taitavasti niin, että tuttu musiikki sointui saumattomasti, tietokoneohjattuun valaistukseen. Istuimme pari tuhatta vuotta vanhoilla kivipenkeillä nauttimassa 150 vuotta sitten sävelletystä oopperasta, joka kertoo 3500 vuotta sitten hallinneesta Egyptin kuninkaasta. Eikö taide olekin ihmeellistä?! Aikamatkailua sanan parhaassa merkityksessä.
