Svjata Vatra on jutussa mainitun Haydamaky-yhtyeen vähän eri kokoonpano. Kuvassa keskellä irokeesi kampauksessa Viron vävypoikaRuslan Trochynskyi. Kuva: Taavi Bergmann
Teksti: Petri Kosonen
Lastenlorustakin tuttu Viljandi on pittoreski Viljandinmaan pääkaupunki eteläisen Viron sydänmailla, missä neuvostoajan merkit on onnistuttu hautaamaan onnistuneesti. Ruohikotkin on leikattu huolellisemmin kuin Tallinnassa ja kirkonkellot soivat vuorokauden ajasta riippumatta. Kesäyöstä ei puutu kuin Saarenmaan valssi.
Keskiaikaisen, tummavetisestä järvestä kohoavan ritarilinnoituksen raunioilla, lähes koko nykyisen tasavallan ajan, eli vuodesta1993 (Koronavuotta 2020 lukuun ottamatta) asti heinäkuussa järjestetyillä Viljandin kansanmusiikkifestivaaleilla taas soivat niin kanteleet kuin säkkipillit. Yleisö tanssii, ja antaa valtaisia suosionosoituksia. Ehkä sekin on yksi syy miksi maailmannimet, kuten samana viikonloppuna soittanut AC/DC tekivät sen Helsinkiä pienemmässä Tallinnassa.
Kaikenikäiset virolaiset, sananmukaisesti osallistuivat tapahtumiin. Tai kun tarkemmin katsoo, niin yllättävän paljon mukana on nuoria perheitä. Taaperoikäiset pyörivät muitten joukossa aamuyöhön asti, kuin jossain Välimeren maassa. Meillähän tämä olisi ennenkuulumatonta, varsinkin anniskelualueella. Mutta juopunutta häiriökäyttäytymistä ei osunut silmään. Ei myöskään lasinsiruja, mistä tehokas kierrätysjärjestelmä piti huolen.
Mikään maailmoja syleilevä woodstockmainen rauhanjuhla ei Viljandi Folk ole. ”Slava Ukraine” -huuto kuuluu ja sinikeltaiset liput liehuivat lähes päivittäin. Sen sijaan meillä ja muuallakin Euroopassa yleisiä Palestiinan- tai sateenkaarilippuja en nähnyt neljän päivän aikana. Mistä se sitten kertookaan?
Haydamaky-yhtyeen trumpetti ja, festarien vakiovieraaksi muodostuneen, Viron ukrainalaisen punkhenkisen vävypoika Ruslan Trochynskyin vetopasuuna loivat erikoisen sillisalaatin. Siihenn oli kai otettu vaikutteita niin jamaikalaisesta skasta kuin meksikolaisesta mariachi-musiikista, mutta melodiat tulivat eri ilmansuunnasta. Blues-festareilta tuttu huuliharppu taas oli harvinainen instrumentti. Muutenkin amerikkalainen juurimusiikki loisti poissaolollaan. Lähimmäksi sitä tultiin yllättävältä suunnalta. Ei tosin ensimmäistä kertaa.
Kuten jo pitkään, aavikkobluesistaan meilläkin tunnetut Sahelin alueen tuareg-kokoonpanot osoittavat että musiikki ylittää kielimuurit. Tällä kertaa lavalle nousi kahdesti malilais-algerialainen Kader Tarhanine. Hypnoottinen kitaravetoinen soundi vei mukanaan, vaikka sanoma jäi vieraaksi. Kuka tietää millaisia poliittisia iskulauseita yleisöllä huudatettiin.
Aavikon berberimiesten taitavan kitarantilutuksen vastapainona myös kelttiläinen osasto on ollut aina vahvasti läsnä. Skotlantilainen Imar laulatti ja tanssitti yleisöä asiaan kuuluvalla poljennolla. Samoin teki Isle of Man duo elektronisella säkkipillitausta. Yleisö vastasi balttilaisella labajalg eli paljasjalka- nimisellä ketjutanssilla. Yleensä jurot teinitkin ottivat osaa tuohon jonkinlaiseen piirileikkiin ja välillä seassa näkee jopa lastenvaunuja.
Duot olivat muutenkin aika tavallinen esiintyjäkokoonpano. Sellaisia olivat esim. katalonialainen duo sekä Virolainen kahden neidon soittama kantele. Niihin lukeutui myös norjalais-suomalainen, saamemelaista identiteettiä edustava shamanistinen Vassvik/ Silvola/ Strype. Muuten Pohjoismaat eivät olleet isommin esillä Viljandissa.
(Kantelevirtuoosi Arja Kastinen tosin esiintyi virolaisen Eva Väljaotsin kanssa festivaalialueen ulkopuolella sijaitsevassa Johanneksen kirkossa.)
Näkyvästi paikallista tuotantoa edusti neljän naisen perustama laulu- ja soitinyhtye Naised Köögis. Kansallisia ja feministisiäkin arvoja kuuluttava kvartetti on esiintynyt festivaaleilla jo kymmenen vuoden ajan. Vakavaa sanomaa höystettiin huumorilla, josta heimokansan edustaja ymmärsi jotain, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Ajankohtaisasiat, kuten Euroviisut, käytiin selvästikin läpi.
Festivaalien ensimmäisenä iltana esiintynyt, peräti psykedeelisiä tunnelmia luova Paabel ja viimeisenä NOËP vetivät uudelleen käyttöön otetun Laululavan edustan täyteen virolaisyleisöä. Finaali pyrotekniikoineen vetosi varmasti nuorempaan kuulijakuntaan. Ennen finaalia, koko sirkuksen tirehtöörinä alusta asti toiminut, Ando Kiviberg veti tilaisuuden, missä näyttäytyvät vielä kerran festareiden tunnetuimmat esiintyjät.
Hintatasosta ja muuta nippelitietoa
Kotoisiin festareihimme verrattuna Viljandi Folk, eli Viljandi pärimusmuusika festival, on varsin edullinen. Vuonna 2025 neljän päivän lippu maksoi ennakkoon ostettuna vain 130€. Muutenhan Viron hintataso alkaa olla samaa luokkaa kuin meillä, ja tämän tietävät myös paikalliset majoitusliikkeet. Se ei aina tunnu sen arvoiselta jos suihkuun pääsy on koko aamun projekti (onneksi järvi on lähellä) ja aamuyöstä päivystämään pistetyt teinit vastaavat tervehdykseen kikatuksella. Toisaalta kaupungilla voi syödä ja juoda varsin aidon oloisissa paikoissa, kuten Viljandi Kohvik, missä saa (jutun alussa mainitun aikakauden unohtamisesta huolimatta) edullisesti myös annokseen nostalgiaa, jollaista Tallinnassa alkaa olla vaikea löytää.
Viljandi Folk on varsin turvallinen festivaali. Tiettävästi ainoa poliisin käsiin päätynyt, tölkkien keräämisestä juontunut, väkivaltatapaus sattui kirkon ympärille levittyneellä leirintäalueella.
Kirkonkellot soivat todellakin puolentunnin välein läpi yön, joten on hyvä ottaa korvatulpat mukaan, kuten islamilaisen maan minareettien kutsulta suojautuakseen.
Virsu marssi Viljantiin?
Viljandi ei ole minkään valtaväylän varrella, mutta junat kulkevat Tallinnan päärautatieasemalta Balti jaamilla reilussa kahdessa tunnissa, melko usein ja edullisesti. Tässä tapauksessa maan rautatiet eli Elron, toimivat moitteetta. Bussillakin pääsee ja nekin toimivat hyvin. Tallinnassa raitiolinja 2 kulkee satamasta sekä rautatie- että linja-autoasemalle asemalle (eri suunnissa), joten matka hoituu helposti myös ilman omaa kulkuneuvoa. Viljandin päässä, rautatieasemalta on tosin pari kilometriä festivaalipaikalle, ja taksin saaminen saattaa viedä aikaa.
