Vanhan Narvan raatihuoneen torilta lähtee Internetissä opastettu kävelykierros, jonka koodin voi kuvata paikalla olevasta kyltistä kännykkäänsä. Kätevää tämä nykyaika!
Matkailu Virossa tuo mieleen vanhan talon remontoinnin; seinäpaperin alta löytyy aina uusia ja mielenkiintoisia kerrostumia.
Olen käynyt Virossa lukemattomia kertoja ja joka kerta olen saanut yllättyä iloisesti. Niin nytkin, kun matkasimme pienellä porukalla tutustumaan Tallinnaan ja sieltä Itä-Viroon.
No, Tallinna nyt ainakin on nähty, mietin rantautuessani laivalta satamaan. Sieltä on kuitenkin vain kivenheiton matka Rotermannin kortteleihin, uusille ja tyylikkäille kaupunkialueille, joista löytyy paljon kokemisen arvoista.
Mielin kielin
Noblesserin alueella toimiva Põhjalan Panimo otti vieraansa vastaan laajan olutvalikoimansa voimin. Perusoluen makuun tottuneelle valikoima ainakin oli uskomattoman runsas. Isäntämme Erkki Tere kaateli laseihin vuoron perään mitä eksoottisempia makuvivahteita, joihin tottumaton arvasi kastella vain kielenkärjen; maistuvaa!! Sitten oli vuorossa tutustuminen itse tuotantoon; valoisissa tiloissa terässammiot kiiltelivät kylki kyljessä ja seinällä värikkäät laput – eri olutlaatujen etiketit – muodostivat panimon historiasta kertovan taideteoksen. Pullotuskoneiden jyskeestä ja kilinästä siirryimme taputtelemaan vanhoja oluttynnyreitä, joiden nostalgiaa käytetään hyväksi sahaamalla tynnyrit kahtia ja istuttamalla niihin kukkia – ne kuulemma menestyvät vanhoissa oluttynnyreissä loistavasti; ehkä saavat ravintoakin puuhun imeytyneestä oluesta, joka on tunnetusti ruokaisa juoma.
Olut olikin sopiva alkudrinkki – tosin ehkä hiukan turhankin ruokaisa – tutustumiselle lähistöllä, Rotermannin korttelissa sijaitsevaan moderniin ja Michelin-tähdestään tunnettuun ravintola Nomadeen ja sen värikkääseen ruokatarjontaan. Puuh…. Lähetin kotiin kuvan herkullisesta ateriasta, ensimmäinen monista tulevina päivinä.
”Uusvanha”kaupunkielämän museo
Tuhdin aterian jälkeen oli aika pujahtaa vanhan kaupungin enemmän tai vähemmän tuttuihin sokkeloihin, joista löytyi ”uusvanha” kohde, vuoden 2025 lopulla uudistettuna avattu kaupunkielämän museo. Tämänkin museon olin aiemmilla reissuillani huomaamattani ohittanut. Parempi myöhään, kun ei ollenkaan; kyllä kannatti pysähtyä!
Aluksi oli syytä silmäillä vanhan Tallinnan pienoismallia, jossa punakattoiset talot ryhmittyivät mutkittelevien katujen ja tutulta vaikuttavan raatihuoneen ympäristöön. Sitten tutustuimme tämän nimenomaisen talon pienoismalliin; kaksi kerrosta ja ullakko, jos oikein tulkitsin. Sisältä löytyikin sitten keskiaikaisen kaupunkielämän koko kirjo 1500-luvun tinalautasista koreisiin kynttilänjalkoihin, samovaareihin ja hienostuneisiin posliiniastiastoihin. Aivan oman värinsä antaa Mustapäiden veljeskunnan historia, jota museossa elävöitetään monin tavoin. Vieras saa esimerkiksi asettautua nuoren Mustapää-ritarin asemaan ja valita yhdeksästä kaunottaresta itselleen vaimon.
(kuva 9488)
Pohjalan Panimon mestari Erkki Tere kertoi värikkäästi oluen valmistamisen vaiheista.
Museo kuvastaa monin tavoin vauraan Hansa-kaupungin elämänvaiheita ja muistuttaa, että kaupunki on yhtä kuin sen asukkaat, heidän elämänsä, tapansa ja elämänvaiheet, jotka jättävät jälkensä nykypäivään.
Viron vanhat kartanot elävät uutta aikaa
Historian jälkiä edustavat Viron monet vanhat kartanot, jotka on nykyisin kunnostettu ja valjastettu matkailukäyttöön. Seuraava etappimme ja yöpymispaikkamme oli Sakan kartano, jonka päärakennuksen kaariholvien kattamassa kellariravintolassa saimme nauttia illallista ja sitten kellahtaa kartanorakennuksen moderneiksi kunnostettuihin huoneisiin yöpuulle. Ennen nukahtamista pitkän päivän päätteeksi vilahti mieleen, näkyisikö kartanolla ehkä kummituksia?! No, eipä näkynyt eikä kuulunut, tai sitten vain nukuin liian sikeästi.
Kartanolta kaivokseen
Aamiaisen jälkeen oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata Viron kaivosmuseoon. Olin käynyt siellä ennenkin, mutta oli jännittävä nähdä, miten paikkaa oli mahdollisesti uudistettu. No olihan sitä; ensimmäiseksi saimme modernista päärakennuksesta valita yllemme sopivat kaivosvaatteet ja kypärän; joku kollegoista pohdiskeli, ottaisinko tuon valkoisen, koska se on työnjohtajan kypärä!? Itse löysin päähäni ihan mukavasti istuvan keltaisen, tavallisen kaivosmiehen kypärän – no, minä kun tykkään muutenkin keltaisesta väristä!
Kaivoksessa mikään ei ollut muuttunut sitten viime näkemän – eikä kai olisi pitänytkään, kun kerran museosta on kyse! Ahtauduimme pienen kaivosjunan kyytiin (ahtaanpaikan kammoisilla ei ole tänne asiaa!) ja juna nytkähti liikkeelle. Sitten kolkuttelimme kolkkoja käytäviä pitkin ja katselimme palavan kiven louhittuja ja jyrsittyjä seinämiä. Lopuksi oppaamme, täällä maan alla leipänsä vuosikymmenet ansainnut entinen kaivosmies, kertoi kokemuksistaan. Työ kaivoksessa oli rankkaa, mutta taloudellisesti kannattavampaa kuin vastaava työ maan pinnalla. Selvähän se!
Vesiputous – korkea mutta vettä nyt vain liruksi
Kaivoksen uumenista suuntasimme kurkistamaan, kuinka paljon vettä virtaa Viron korkeimmassa eli Valasten putouksessa. No, viime aikoina ei ollut satanut, joten ei siellä mitään isoja kuohuja näkynyt, mutta putous sentään kohisi ihan kunnolla niin, että tunnelmaan kyllä pääsi.
Meren taideteoksia ja uusia mökkejä
Sitten vilkkaasti suunta kohti itää kohti Toilaa, jonka pitkällä ja pehmeähiekkaisella rannalla voi ihastella meren muotoilemia ajopuita, todellisia taideteoksia!
Ehdimme myös seuraamaan, kuinka Toilan leirintäalueelle tuotiin ja pystytettiin uusia mökkejä matkailijoiden käyttöön. Upeampaa sijaintia on vaikea kuvitella.
Toilan historia huokuu herraskaista kesäperinnettä, ja saimme astua sen ajan todellisuuteen Orun puistossa virtuaalivierailun muodossa. Meille tarjottiin nimittäin puiston penkillä istuen virtuaalikierros linnassa, jota ei valitettavasti enää ole. Virtuaalitodellinen aikamatka vei meidät Toilan linnaan vuonna 1938 ja kuulemaan Viron presidentin Konstantin Pätsin elämästä. Jännittävää, kun siinä puiston penkillä istuessa huomaatkin äkkiä olevasi toisessa ajassa ja toisessa maailmassa. Mielenkiintoinen tapa tehdä historiaa tunnetuksi! Tätä sopisi käyttää myös kouluopetuksessa, jättäisi varmasti parempia muistijälkiä kuin tapahtumien pänttääminen päähän kirjoista.
Rehevästä ja historiaa humisevasta puistosta jatkoimme matkaa rannalle, jossa aaltojen hiomat kivet muodostavat tasaisen alusta meren rannalle heittämille ja veden muotoilemille harmaille puun rungoille. Kivet ovat hioutuneet litteiksi ja pyöreäkulmaisiksi ja väitetään, että jos löytää kiven, jossa on reikä, se tuo onnea. Joku joukostamme taisi sellaisen löytääkin?!
Läheisellä Meripelastusasemalla ollaan jatkuvassa valmiudessa onnettomuuksien varalla. Oranssit pelastuspuvut roikkuvat kokojärjestyksessä naulakossa niin, että niihin on helppo hypätä, ja ulkona rannassa on laiturissa tälläkin hetkellä ainakin kaksi nopeakulkuista venettä lähtökäskyä odottamassa. Toivottavasti saavat odottaakin; ainakin tänään vedenpinta oli harvinaisen tyyni.
Hiljaista historiaa
Toilasta matka jatkui Narvan keskustan ja sen punaiseksi maalatun raatihuoneen kautta Narva-Joesuun kaupunkiin aivan Viron itärajalla. Hienoinen tihkusade sävytti käyntiä ennen niin kukoistavalla Kreenholmin tehdasalueella, jossa kutomakoneet ovat aikaa sitten vaienneet ja valtavat salit tyhjentyneet ja rapistuneet. Vain yksi raihnaisen näköinen kone on jäänyt muistoksi viestimään täällä eletystä elämästä. Laulun sanoin: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa”.
Tehdasalueelta siirrymme Narvan eli Hermannin linnaan, joka on peräisin 1200-luvulta, mutta peruskorjattu ja osittain uudistettukin neuvostoaikana ja viimeksi parisen vuotta sitten. Pehmeässä ”löhö”tuolissa saamme seurata kattoon heijastettua kertomusta linnan historiasta ennen kuin jalkaudumme sen uumeniin. Karua on epäilemättä ollut elämä tässäkin linnassa niin kuin varmasti myös vastapäisessä, rajan toisella puolen Venäjällä kohoavassa Ivangorodin eli Iivanan linnassa.
Näkymät linnan muurien aukoista kohti naapurilinnaa ovat upeat. Täältä näkyy myös, kuinka pitkä ihmisjono mutkittelee juuri nyt kohti rajanylityspaikkaa. Suomen suljettua itärajansa tämä on lähin mahdollisuus ylittää raja Venäjälle, ja etenkin monilla virolaisilla on siellä paljon sukulaisia ja tuttavia. Jonoa katsellessa jää miettimään, kuinka kauan tilanne mahtaa vielä jatkua tällaisena. Jonottajia varten on sentään järjestetty mahdollisuus wc-käyntiin, tosin – tietty – maksulliseen sellaiseen.
Sillamäen kaupunki on taas kartoilla
Näitä jäämme miettimään hypätessämme bussiin, jonka seuraava etappi on kartoilta aikoinaan poistettu ja sinne Viron uudelleen itsenäistyttyä taas palautettu, salaperäinen Sillamäen kaupunki.
Salaperäisyys johtui alueelta löydetyistä arvokkaista maametalleista, joita Venäjän sotateollisuus tarvitsi. Tyylikäs ja tavanomaisesta virolaisesta kaupunkikuvasta selvästi poikkeava kaupunki rakennettiin suljetuksi asuinalueeksi tähän liittyvässä teollisuudessa työskenteleville. No, mikäpä täällä oli elellessä; voisi helposti kuvitella olevansa jossain ylellisessä rantalomakohteessa paitsi ilmaston puolesta, tietysti, Suomenlahden etelärannalla, kun ollaan.
Hieno rantabulevardi houkutteli kävelijöitä ja hölkkääjiä ja tarjoili iloa myös pienimmille vieraille.
Tänne onkin hyvä syy palata heti, kun aurinko jaksaa vielä vähän enemmän lämmittää!
Laivan Casino
Laivan myyntiesittely
