Teksti ja kuva Hilkka Kotkamaa
Sarastus on kirja, joka kantensa ja alkuasetelman perusteella enteilee niskavuorelaista kertomusta köyhästä torpanpojasta Erikistä ja koreasta kartanon tytöstä Briittasta. Virpi Hämeen-Anttilan käsissä 1855 vuoteen sijoittuvat tapahtumat eivät kuljekaan ennalta-arvattavia polkuja. Silloin papin saarnoissa kerrottiin elämän ja moraalin ahtaat rajat. He tiesivät ettei nainen nuoressa kukkeudessaan saanut omata maallistumisen merkkejä: ”nauru ja ilo ja maallisesta koreudesta nauttiminen oli turmiollista ja suisti sielun Saatanan mustaan kirjaan”.
Torpanpojan unelma talon tyttärestä ei käynyt laatuun. Vaihtoehdoksi avautuu mahdollisuus opintoihin, koska ”tieto murtaisi kahleet, joita köyhät olivat vuosisatoja kantaneet”.
Jos ei Päijät-Hämeessä, Erikin kotikylässä, torppareita arvostettu, oli ero ihmisten välillä kaupungissa vielä suurempi. Helsingissä herrojen talossa kortteeraava opiskelijavuokralainen ei saanut näkyä eikä hän saanut kutsua ruokapöytään jos perheeseen tuli vieraita. Yläluokan jäsenet olivat oppineet jo lapsena pitämään itseään parempana kuin tavallinen rahvas. Ja tästä erosta he pitivät tarkkaa huolta.
Hämeen-Anttila kirjoittaa sujuvan viihdyttävästi. Hän näyttää taitonsa ja tietämyksensä historiasta, vanhasta Helsingistä. 1800-luvulla kankeita alkuaskeliaan ottava yliopistomaailma onkin herkullista luettavaa. Silloin piti menestyäkseen katsoa toisella silmällä arvoa ja säätyä ja toisella silmällä rahaa. Miehet tarvitsivat oikeat suhteet, naiset etenivät avioliiton kautta.
Tuolloin koulutus ja terävä äly ehkä huomioitiin, mutta syntyperä avasi lopulta ovet korkeampaan koulutukseen, parhaisiin juhliin ja tärkeisiin virkoihin. Suhteiden ja suvun merkitystä ei mitenkään häpeilty eikä peitelty. Alhaista syntyperää olevat ihmiset pitivät salaisuutensa taustansa, jonka paljastumista pelättiin. Sääty-yhteiskunta saattoi olla armoton. Aatelisten ylläpitämä valta oli voimissaan, mutta Sarastuksessa vilahtaa jo, että aika oli muutoksen kynnyksellä.
Erik osallistui vilkkaina käyviin keskusteluihin maan tulevaisuudesta. Olisiko Suomen tulevaisuus parempi jatkaa osana Venäjää tai kuulua Ruotsiin? Samalla mietittiin miten saisi Suomen nousuun. Maahan pitäisi rakentaa rautatie, saada oma raha ja arvo suomen kielelle, jota ei vielä kelpuutettu kouluihin ja kymnaaseihin. Suomeen pitäisi saada kansakoulu, jossa voisi sallia opetusta myös suomen kielellä.
Yhä enemmän Erik löytää keskustelukumppaneita, joiden mielestä Suomen oli päästävä eroon ”pimeästä orjuuden ajasta” Venäjän yhteydessä. Joillekin Ruotsin yhteys merkitsi, että Suomi oli ”rajamaa, josta saattoi ottaa sotamiehiä ja veroja”. Ajatus Suomesta itsenäisenä valtiona oli melkein liian rohkea ajatus ääneen lausuttavaksi.
Taistelu tasa-arvosta oli käynnissä. Sen mukaan tiedot ja taidot merkitsevät jotain, ei ensisijaisesti syntyperä. Toki oli joukko ihmisiä, joille vaatimus tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta oli uhka. Sarastuksessa eletään vielä aikaa jolloin luokkajako oli itsestäänselvyys, Jumalan säätämä.
Muutoksen tie oli pitkä ja edessä oli vielä monta estettä ennen kuin ”köyhien, nälkäisten ja lukutaidottomien korpimaa muuttuisi nykyaikaiseksi teollisuusvaltioksi, jossa ruokaa, oppia ja vaurautta oli jaossa kaikille”.
Kuinka käy Erikin ja Briittan? Siitä epäilemättä seuraavassa osassa. Sarastus aloittaa Synnyinmaa-romaanisarjan, jossa kerrotaan maastamme Venäjän vallan ajalta kohti itsenäistä Suomea.
Virpi Hämeen-Anttila: Sarastus. Otava 2023. 332 s.
